sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

15.7.2018 Kirjeeni Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistölle

Päädyin lähettämään alla olevan asiakirjan toivomuksella, että se saisi sille kuuluvan arvon ja kohtelun. Asiakirja liitteineen puhukoon puolestaan!

Herra Tasavallan presidentti                                                                          Huhtikuussa v.2018

Lähestyn teitä mielestäni äärimmäisenä keinona tuoda esiin tilanteeni ja pyytää apua.

Liitän kirjeeseeni yhteydenottoni 20.10.2016, vastaanottajana kansanedustaja Kari Tolvanen sekä kirjeeni 24.1.2017 vastaanottajana Elisabeth Rehn. Olen pyrkinyt niihin tiivistämään kokemukseni, kuinka Suomen kansalaista on kohdeltu kaikesta lainsäädännöstä huolimatta. Valitettavasti kumpaankaan yhteydenottooni ei ole pidetty tarpeellisena vastata tai ottaa kantaa.

Tiedostan, että taannoiset tapahtumat Suomessa ovat rasittamassa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiani. On todentunut myös, että niitten seurauksena poden vakavaa traumaperäistä stressitilaa syntyneitten fyysisten vammojen lisäksi. Se on seurausta lääkäreitten ja viranomaisten epäinhimillisestä, epäasiallisesta ja jopa julmasta kohtelusta. On täysin käsittämätöntä, että yksinkertainen, tosin epäonnistunut, olkapään leikkaus voi synnyttää tilanteen, että potilaan koko elämä onnistutaan romuttamaan.

Tunnistan jääneeni vaille perustuslaillisia oikeuksiani. Lisäksi omaiset ja sukulaiset ovat ilmaisseet kantanaan, että yhteiskunnan tehtävä on pitää minusta huolta. He ovat vetäytyneet tilanteesta ja yhteiskunta on jättänyt minut heitteille. On kohtuutonta edellyttää, että nyt Espanjassa voitaisiin kaikilta osin paikata Suomessa aiheutetut vauriot. Terveydenhuolto täällä on kylläkin toiminut varsin asianmukaisesti ja asiantuntevasti, toisin kuin Suomessa.

Omaisten suhtautumisen voin jotenkin ymmärtää, vaikkakin olen menettänyt yhteyden lapsiini ja lasteni lapsiin ja he ovat tässä mylläkässä menettäneet isän ja isoisän. Lääkäreitten, virkamiesten ja viranomaisten epäinhimillinen kohtelu, vastoin lainsäädäntöäkin, ei ole hyväksyttävissä. Mutkallista tilannetta eivät pystyneet edistämään myöskään nimeämäni asianhoitajat, edunvalvoja eivätkä palkkaamani lakimiehet, jotka kaikkikin vetäytyivät kuka mistäkin syystä.

Tunnistan tehneeni virheen pyrkiessäni monien tahojen kannustamana nostamaan esiin myös yhteiskunnallisia epäkohtia omien kokemuksieni pohjalta. Näitä ovat olleet vammaisen oikeudet ja kohtelu, potilaitten kohtelu, asiantuntematon ja perusteeton lääkehoito, potilasvahinkoasioitten peittely, ikäihmisten kohtelu niin kotihoidossa kuin laitoksissakin, Kelan epäasialliset päätökset, kuten myös mutkallinen ja lähes mahdottomaksi tehty kantelujärjestelmä, johon asiakas ilmeisen tietoisesti ohjataan.

Ja, kuten ilmeisesti kautta aikojen, näitten asioitten esiin nostajia pidetään uhkana ja niinpä minutkin pyrittiin ja monin osin onnistuttiin vaientamaan. Kovin monet yhteydenottoni viranomaisiin ja päättäjiin ovat jääneet vaille huomiota tai kuten pahoitellen totean, että aiempi vuosien takainen sähköpostini teille, herra presidentti, on mitä ilmeisimmin pysäytetty kansliaan. Tosin sain kyllä ”hyvää päivää, kirvesvartta” –vastauksen.

Ilmeinen kompastuskivi elämässäni on myös työuupumuksen kohtaaminen vuonna 1986. Päättelen tämän siitä, että kunnan vammaispalvelu, Kela ja ihmeekseni myös Aluehallintovirasto ovat hakeneet vuosikymmenten takaisista tapahtumista perusteita joko kielteisiin päätöksiin tai esittämieni asiakirjojen jättämiseen tutkimatta.

Aluehallintovirasto on toiminut vastoin Valviran ohjeistusta siltäkin osin, että se on alistanut asiantuntijatahon laatiman lääkehoidon selvityksen lääkärin arvioitavaksi ja mitätöinyt ProEdu Oy:n asiantuntevan ja seikkaperäisen selvityksen.  Kohtalokkain seurauksin. Näin vapautettiin lääkärit jälleen vastuustaan.

Kohdallani on toteutunut myös tiedossa oleva, tosin vaiettu ja vaiennettu, tosiasia että kun ihminen hakeutuu saamaan henkistä tukea jaksamiseen ja mahdolliseen masentuneisuuteen, se johtaa tilanteeseen, että somaattiset sairaudet ja vaivat jätetään liian usein tutkimatta. Tämä näyttäytyi kovinkin vahvasti olevan totta kymmenvuotisen työskentelyni aikana Mielenterveyden keskusliiton palveluksessa. Näin ollen en voi olla yksittäistapaus. Kuulin monia epätoivoisiakin kertomuksia aiheesta.

Entiseen aikaan puhuttiin, että kun potilas saa ”vihreän kansion” se ohjaa lääkärin näkemään asiakkaan vain psykiatrisena tapauksena ja jostain syystä antaa oikeuden kohdella potilasta hyvinkin huonosti. Masennusdiagnooseja Suomessa annetaan kevyin perustein kuulematta ja kunnioittamatta asiakkaan omaa näkemystä ja kokemusta. Tai, kuten tapauksessani on tehty, lääkäri saattaa tehdä potilaan puolesta päätöksen, että tällä onkin ollut traumaattinen lapsuus perehtymättä siihen. Epäasiallisen lääkehoidon seuraukset määriteltiin mielisairaudeksi, diagnoosi oli ”oletus ja arvelu”, kuten asiakirjoista ilmenee.

Pääsääntöisesti kohdallani ei ole huomioitu, että olen toipunut jossain määrin vuosien ja vuosikymmenten takaisista tapahtumista ja pyrkinyt ja onnistunutkin palautumaan yhteiskunnan toimivaksi jäseneksi. Siitä kertoo liitteen kirjeessäkin mainitsemani vaiheet.
Asiakirjat ja yhteydenotot todentavat, että myös Aluehallintovirasto on toiminut asenteellisesti ja kohdellut asiaani sen mukaisesti.   Aluehallintovirasto pitää lisäksi oikeutenaan jättää vastaamatta tarkennuksiini ja on toistuvasti kieltäytynyt oikaisemasta tekemäänsä virhettä. Totta on kuitenkin edelleen se, että asia on tutkittu vasta sitten, kun se on tutkittu oikein. 

Oikeusasiamies sekä oikeuskanslerinvirasto lienevät kumpikin itse omia toimiaan valvovia elimiä ja toimivat sen mukaisesti estäen kansalaisen oikeusturvan toteutumisen, tämän todentavat kummaltakin taholta saamani vastineet esityksiini ja kysymyksiini. Ihmisoikeuskysymys on nähtävästi liian arkaluonteinen asia tutkittavaksi.

Kyvyttömänä itse ja omatoimisesti ratkaisemaan tilannettani pyydän siis apua. Kohtuullista lienee, että Suomen valtion toimesta saan oikeanlaisen tuen ja avun pystyäkseni elämään vaikeasti vammautuneena edes ihmisarvoista elämää. Toivon, että jokin lainsäädäntö, jonkin tahon toimivalta tai oikeanlainen tahtotila Suomessa mahdollistaa turvata kansalaisensa hyvinvoinnin. Omat voimani ja mahdollisuuteni ovat entistäkin rajallisemmat ja tunnistan joutuneeni ylittämään kestokykyni fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti.

Esitän, että minulle osoitetaan Suomen valtion kustannuksella selvitysmies, jonka avulla voidaan etsiä toimivia ratkaisuja. Lisäksi jo Suomessa on todettu, että tarvitsen traumanpurkuun oikeanlaista tukea ja terapiaa, sen mahdollistamiseen täällä äidinkielelläni täytyy löytyä keinot. Traumanpurkua parhaimmillaan voisi olla, että minulle palautetaan ihmisoikeudet, joita on toistuvasti loukattu. Mikäli esitykseni täytyy alistaa toteutettavaksi oikeuden päätöksellä, tarvitsen avukseni oikeusavustajan, jonka palkkaaminen omalla kustannuksellani ei ole mahdollista.

Toivon, että jolloinkin voin jälleen olla ylpeä suomalaisuudestani ja todeta, että Suomi on demokraattinen sivistysvaltio. Tai että Suomi on turvallinen maa kansalaisilleen. Sellaisena en toistaiseksi pysty synnyinmaatani pitämään julkaistuista tutkimuksista huolimatta. 

Mielenkiintoista on, että vaikka olen pyrkinyt Espanjassa ollessani välttämään kertomasta kokemuksiani, samankaltaista näkemystä kuulen usealta tänne siirtyneeltä Suomen kansalaiselta.

Varmistaakseni kirjeeni saapumisen perille ja teidän, herra Tasavallan presidentti, luettavaksi, pyydän Suomen suurlähetystön Konsulaattia toimimaan kirjeeni postittajana. Toivon vilpittömästi, että suhtaudutte kirjeeseeni sen edellyttämällä vakavuudella ja inhimillisyyttä osoittaen ja että saan vastauksen esittämääni ja lisäksi, että se saatetaan tietooni Konsulaatin välityksellä.


Lisäys edelliseen: Käydessäni Malagan konsulaatissa siellä todettiin, ettei heillä ole valtuuksia toimia edellä olevan pyyntöni mukaisesti kirjeen postittajana. Näin ollen postitan asiakirjan suoraan teille.

LIITTEET    2 kpl




Tapani Tuominen <photo.tapani.tuominen@gmail.com>
20.10.2016
-> kari.tolvanen

Fuengirola.fi-lehden ilmoituksen mukaisesti olette juhlapuhujana Syysgaalassa 29.10.2016 sekä alustajana poliittisessa keskustelussa Nuriasolissa sunnuntaina 30.10.2016.
Jälkimmäisen tilaisuuden alustuksenne aiheet antoivat kimmokkeen ottaa yhteyttä ja todeta joitakin kokemuksiani vuosista, joina ponnistelin Suomessa saadakseni oikeudenmukaista, lain edellyttämää kohtelua.

Pyydän ystävällisesti kuittaamaan tämän postin saapuneeksi perille, kiitos.

Pakolaisuuteen, poliittisen keskustelun ensimmäiseen aiheeseen, viitaten olen joutunut toteamaan, että olen muuttanut Suomesta Espanjaan pysyvästi asumaan helmikuussa 2015 "vammaispakolaisena". Tästä pakolaisuudestani jäljempänä tarkemmin.

Virallisten selvitysten mukaisesti minut on vammautettu terveydenhuollon virhetoimin. Päijät-Hämeen keskussairaalassa vuonna 2002 tehty käsileikkaus epäonnistui, leikkauksen yhteydessä ja sen jälkeen annetut lääkitykset aiheuttivat vakavia komplikaatioita ja oireita, jotka tulkittiin olleen psyykkisiä. Tilanne riistäytyi täysin hallinnasta ja johti täydelliseen kokonaisterveyden romahtamiseen. Kunnes vuonna 2007 ponnistauduin omatoimisesti selvittämään tapahtuneita. Jotka ovat vielä monin osin selvittämättä ja osin saattavat jäädäkin.

Tapahtumat kuitenkin katkaisivat kymmenvuotisen työskentelyni Mielenterveyden keskusliiton palveluksessa kuntoutuskurssiohjaajana. Johon työhön ohjauduin vuonna 1994 aluksi toimimaan vertaistukihenkilönä kertomassa selviytymisestäni työ- ja elämänuupumuksesta, joka oli johtanut eläköitymiseen vuonna 1992. Vuosien myötä minut koulutettiin toimimaan myös ammattiohjaajana yhteistyössä alan ammattilaisten kanssa työryhmissä.

Vuonna 2009 jatkoin yhteistyössä Päijät-Hämeen keskussairaalan potilasasiamies Mervi Piekkarin ohjeistamana ja avustuksella selvittämään lääkäreitten toimia. Minun edellytettiin laativan selvityspyyntöjä, potilasmuistutuksia ja hallintokanteluja. Jotka ihmeekseni saivat tylyn vastaanoton jopa Etelä-Suomen aluehallintovirastossa. Lääkärit puolustavat tunnetusti toinen toistensa toimia ja peittelevät virheitään jopa epäasiallisuuteen saakka unohtaen lääkärin valansa ja eettiset ohjeet. 

Kolmen vuoden ponnistelut kylläkin tuottivat tuloksen, että pääsin yhteisymmärrykseen sairaalanjohtaja Martti Taljan kanssa - kansanedustajakolleganne nyttemmin. Hänen päätöksellään, alaisensa kuntoutustutkimusylilääkäri Marja Mikkelssonin valvonnassa ja Invalidiliiton Lahden kuntoutuskeskuksen kanssa yhteistyössä tehtiin kuntoutussuunnitelma.

Kolme vuotta meni myöskin siihen, että sain vihdoin Lahden kaupungin myöntämään vammaiselle lain mukaan kuuluvat tukitoimet sen mukaisesti kuin toimintakykyni edellytti. Tämä kylläkin edellä mainittujen tahojen avustuksella ja jopa painostuksella. Lahden kaupunki silloisen sosiaalijohtaja Risto Kajasteen toimesta oli ilmoittanut kylläkin, ettei se tule noudattamaan vammaispalvelulakia ei minun eikä muittenkaan vammaisten kohdalla ennen kuin Lääninoikeus siihen pakottaa.

Sitten kun vihdoin olin ponnistellut asianmukaiset kuntoutustoimet alkuun ja vammaispalvelulain mukaiset tukitoimet kohdalleen, jouduin asunnottomaksi. Olin hakeutunut asumaan asuntoon, jossa pystyin liikkumaan pyörätuolilla ja joka olisi muutoinkin esteetön. Epäonnekseni Lahden kaupunki / Lahden Talot Oy tarjosi asunnon, joka todettiin siinä ilmenneitten sisäilmaongelmien takia asuinkelvottomaksi. Tarvitsin lakimiehen apua saadakseni terveellisen asunnon, joka sekin osoittautui terveysviranomaisten tarkastusten jälkeen olevan terveyshaitta. Ei pelkästään se asunto siinä yhtiössä, vaan kaikki muutkin asunnot.

Lahden Talot Oy piti minua ilmeisesti hankalana henkilönä, kun nostin esiin asuntojen haitat ja niinpä se rankaisi minua irtisanomalla vuokrasopimukseni vedoten jälkimmäisenkin asunnon epäterveellisyyteen ja päätti jättää minut asunnottomaksi. Asiasta uutisoi helmikuussa 2012 paikallislehti Uusi-Lahti.

Alkoi jakso asunnottomana. Siirryin paikasta toiseen, irtaimistoni oli varastoitu odottamaan käynnistämiäni viranomaistoimia, jotta minulle Suomen valtion asukkaana ja vammaisenakin turvattaisiin perustuslainkin mukaisesti oikeus asumiseen, terveydenhuoltoon, tukitoimiin – perusturvaan. Ihmeekseni yhteydenottoni Lahden kaupungin oikeusaputoimistoon, Päijät-Hämeen poliisin rikostutkimusyksikköön, yksityiseen lakitoimistoon eivät tuottaneet tulosta eikä myöskään Eduskunnan oikeusasiamies samoin kuin Oikeuskanslerinvirasto pitänyt aiheellisena tutkia sinne toimittamiani asiakirjoja esimerkiksi asunnottomaksi jättämisen osalta.

Aktiivisesti otin yhteyttä myös muutamaan kansanedustajaan, joista toinen kylläkin kehotti olemaan sinnikäs mutta ei luvannut auttaa asiassa syystä että hänen poliitinen uransa voi vaarantua. Puhuttelevaa!

Invalidiliiton Lahden kuntoutuskeskuksen – nyttemmin Validia-palvelun Lahden yksikkö – kuntoutustyöryhmäni jäsen, sosiaalityöntekijä Sakari Solasaari ryhtyi henkilönä auttamaan asunnon saamiseksi. Asunto järjestyikin Lopelta, jonne muutin syksyllä 2013. Vuokranantajana oli Karkkilan vammaisyhdistyksen puheenjohtaja Anja Kinnunen, joka kylläkin toimi varsin epäasiallisesti. Vuokraamansa asunto sekin todettiin homevaurioituneeksi ja sen sijaan että tilannetta olisi korjattu, hänkin irtisanoi minut kylmästi vuoden 2014 syksyllä.

Loppi kuntana toimi omalta osaltaan siten, että se ryhtyi purkamaan minulle aiemmin Lahdessa myönnettyjä vammaispalvelulain mukaisia tukitoimia ja niinpä syksyllä 2014 olin jälleen asunnoton ja vailla perusturvaa. Tilanteeseen tarttui yksityishenkilö, joka tarjosi minulle mahdollisuuden asua kotonaan ja joka avusti minut matkustamaan Espanjaan helmikuussa 2015. Näinpä pidän itseäni varsin oikeutetusti vammaispakolaisena, kuten tekstin alussa totesin. Jouduin pakenemaan maahan, joka jo pitkään on tunnustanut vammaisen ihmisoikeudet toisin kuin Suomi vasta nyt.

Poliittisen keskustelun 30.10.2016 toisena aiheena on lehti-ilmoituksen mukaan ”Suomalaisten sosiaalinen turvallisuus, kuinka lainsäädäntö vaikuttaa.” Olen todennut taannoin myös ministeri Päivi Räsäselle osoittamassani postissa, että Suomessa kyllä laaditaan lakeja, mutta niitten toteutumista ei valvota tai valvonta on tehty asiakkaan kannalta mahdollisimman hankalaksi. Viranomaisten ja päätöksiä tekevien viranhaltijoitten on helppo ohjata tekemään valituksia ja kanteluja ja näin välttää vastuunsa. Lisäksi toimivaltaa on kavennettu niin, että ilmeisesti kunnallisella sektorilla esimiehelläkään ei ole oikeus puuttua alaisensa tekemisiin. 

Edellä esittämäni eivät ole mielipiteitäni vaan kokemuksia ja perustuvat kaikilta osin asiakirjoihin, joita on kertynyt satamäärin.

Espanjaan tultuani maahan muuttoon liittyvät viralliset asiat ovat monimutkaisia ja käytän niihin asiantuntevia asiamiehiä. Samoin liittyminen täkäläiseen terveydenhuoltoon ei ole mutkatonta. Ihmetystä herättää toistuvasti tapa, jolla minua on kohdeltu Suomen sekä terveydenhuollon, sosiaalitoimen että tutkivien viranomaisten taholta. Joudun kiusallisiin tilanteisiin toistuvasti vastatessani ”miksi” – kysymyksiin. Toivon kylläkin, että lääkärit Espanjassa toimivat lääkärin valan velvoittamina toisin kuin totesin heidän Suomessa toimineen.

On viitattu myös tarpeeseen viedä asiani EU:n ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi, koska Suomi ei ole pyynnöistäni huolimatta tutkinut kohteluani ihmisoikeusrikkomuksina.
Samoin on ehdotettu, että annan kokemukseni täällä ilmestyvien suomalaisten lehtien uutisoitavaksi. Kumpaankaan en ole vielä päätynyt ilmeisesti syystä siitäkin, että toimintakykyni eikä vointini sitä juuri nyt salli. Espanjan lehdistössä kylläkin on kirjoitettu Suomi-kuvan himmenneen pakolaisten kohtelun takia – entä vammaisten kohtelun?

Ihmisoikeuksiini olen viitannut toistuvasti yhteydenotoissani Oikeusasiamiehen sekä Oikeuskanslerin virastoihin samoin kuin Etelä-Suomen Aluehallintovirastoon. Jatkoin asiani saattamista asianmukaiseen kuntoon täältä käsin olemalla yhteydessä edellä mainitsemiini tahoihin – tuloksetta. Saamieni tietojen mukaan asiakirjani vain arkistoidaan käsittelemättä. Osoitin postia myös Suomen Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle, joka posti on nähtävästi pysäytetty kansliaansa.

Nyttemmin syyskuussa sain Aluehallintovirastolta sekä Valviralta pyytämiäni tietoja, joista ilmenee, että toimittamani selvitykset ja asiantuntijalausunnot on jätetty huomiotta. Sen sijaan Etelä-Suomen Aluehallintoviraston toimesta minulle on asetettu diagnoosi, jolla on leimattu olevani mieleltäni häiriintynyt ja viitattu myös mahdollisuuteen asettaa minut pakkohoitoon. Ilmeisesti olen yhteiskunnalle vaarallinen henkilö nostaessani esiin kohtaamiani epäkohtia. Lisäksi Aluehallintoviraston hallintoylilääkäri Marja Kapanen ja Eduskunnan Oikeusasiamiehen kanslian sihteeri Minna Verronen ovat keskenään sopineet, ettei asiaani tutkita uudelleen pyynnöistäni huolimatta.

Pyysin ja minulle tehtiinkin psykiatrinen konsultaatio, jossa todetaan ettei kohdallani ole ollut eikä ole psykoottisuus eikä masennussairaus, vaikka näin on pyritty todistelemaan. Sen sijaan lausunnossa todetaan vahvuuksieni olevan luovuus ja sitkeys samoin että edellytän oikeudenmukaisuutta, sekä itseltäni että toisilta.

Kokoomuslaisen kodin kasvattina olen pyrkinyt kunnioittamaan sekä kodin että puolueen arvoja. Yrittäjäsuvun perintönä lienee myös yritteliäisyys ja niinpä kaikesta tapahtuneesta  ja kaikesta kohtaamastani vastustuksesta huolimatta olen pitänyt yllä ja jatkanut pienimuotoista yritystoimintaani Photo Tapani Tuominen. Olen valokuvannut Suomen luontoa, sen monimuotoisuutta ja vuodenkiertoa vuosien ajan. 

Kohtasin vuonna 2015 Lappeenrannan Teknillisen yliopiston Lahden Innovaatiokeskuksen erityistutkija Satu Pekkarisen työryhmineen, joka toteutti ansiokkaasti EU-rahoitteista Tikutus-projektia. (www.tikutus.fi) jonka yhteistyökumppanina Photo Tapani Tuominen mainitaan sen sivuilla. Hanke oli määräaikainen eikä saanut jatkorahoitusta. 

Sittemmin Lopella asuessani käynnistin siellä yhteistyössä kunnan yritysasiamiehen kanssa ja avulla – kehittämispäällikkö Jyrki Käki nimeltään – paikallisen hankkeen, jonka tarkoitus oli viritellä vastaavanlaista pienimuotoista projektia. Se tähtäsi kuten varsinainen Tikutus-hankekin tallentamaan ikäihmisten muisteluita kuvia apuna käyttäen. Se käynnistyikin ja tarjouduin tekemään työni vapaaehtoistyönä kunnalle. Alku oli lupaava, mutta loppui lyhyeen edellä kerrotusti. Kummallista oli, että kunnan sosiaalitoimen vammaispalvelut eväsi minulta vammaiselle kuuluvat oikeudet saada tukea ja apua vaikkapa päästä työhön saman kunnan vanhusyksikköön.

Sitkeästi olen jatkanut nyt Espanjan Fuengirolassa. Asia etenee hitaasti ja kangerrellen siksikin, että toimintakykyni ei mahdollista toteuttaa ilman apuja kaikkia hyviksi todettuja ideoitani. Kuvistani olen tehnyt tauluja, jotka ovat olleet näyttelyssä, paikallisessa Sofia-opistossa olen toteuttanut kaksikin kuva-tarinatuokion nimellä ollutta tapahtumaa, suunnitelmissa on sille jatkoa sekä haussa on kuvanäyttelylle laajempiakin tiloja. Suomi 100 tapahtumiinkin Suomen luontokuvat voivat olla hyvää materiaalia. 

Joutunen luopumaan ajatuksestani jatkaa täällä yritystoimintaani ja pitämään asian harrastuksen tasolla. Täytän ensi tammikuussa 65 vuotta ja ilmeisesti vihdoin olisi aika jättäytyä eläkkeelle. Tosin käydessäni Riihimäen Uusyrityskeskuksessa vuonna 2013 todettiin, että yritysideani kuvien ja siihen liittyvien hankesuunnitelmien osalta ovat realistiset ja toteuttamiskelpoiset. Asia jäi kiinni rahoituksesta, jota en pystynyt itse järjestämään.

Menneet vuodet ovat olleet taloudelliset raskaat. Pystyäkseni kiinnittymään takaisin elämään jouduin myymään omakotitalon, irtaimiston, auton jne. Käytin kaikki säästöni, menetin mahdollisuudet jatkaa työelämässä sen verran kuin taannoin myönnetty työkyvyttömyyseläke olisi mahdollistanut, olen joutunut tekemään velkaa ja nyt elämäni on kaventunut niin, että en pysty ostamaan kaikkia tarvitsemiani tuki- ja aputoimia. Olin luottanut Suomen lainsäädäntöön, sen oikeuttamaan turvaan, lainsäätäjiin, lainvalvojiin, lääkäreihin, viranomaisiin, tahoihin joitten tehtävänä on auttaa ja tukea. Ja pettynyt näihin kaikkiin.

Koska kuviini liittyvät projektit pysähtyivät eikä ollut tietoa voivatko ne ollenkaan edetä, päädyin avaamaan kuvablogin www.phototapanituominen.blogspot.com.es Sinne olen siirtänyt otoksiani sekä Suomesta että nyt täältä Espanjasta.

Toistuvasti minua on pyydetty myös julkaisemaan kirja taannoisista kokemuksistani. Se ei liene mahdollista ilman apuja sekään ja niinpä sen sijaan että selittäisin ja kertoisin, mitä on tapahtunut, päädyin ratkaisuun avata toisen blogin. Se on nimeltään ”Pelastautukoon ken voi” ja löytyy osoitteesta www.tapanituominen.blogspot.com.es

Molemmatkin blogit ovat tilastoitujen käyntien perusteella saaneet laajan katselija- ja lukijakunnan, jopa maailmanlaajuisesti. Ehkäpä nämä ovatkin se perintö, jonka voin jättää itsestäni.

Voidaan tietysti kysyä, miksi lähestyn teitä ja kirjoitan tämän postin? Ehkäpä siksikin, että en voi osallistua enkä pidä mahdollisena osallistua poliittiseen keskusteluun Nuriasolissa 30.10.2016. Ehkäpä voitte ottaa esille tilaisuudessa, että tällaisetkin kokemukset ovat mahdollisia eikä suinkaan yksittäistapaus. Tiedän kovin monta, jotka ovat tavallani joutuneet hakemaan oikeutusta elämälleen ja uupuneet ja antaneet periksi. Ilmeisesti olen erityisen sinnikäs ja toivon, että saan jossain vaiheessa palautettua edes ihmisarvoni voidakseni elää loppuelämäni arvokkaasti ja vailla menneitten vuosien paineita.

Ehkäpä tapaamme käynnillänne Fuengirolassa, alla yhteystietoni.

Tapani Tuominen

photo.tapani.tuominen@gmail.com
www.phototapanituominen.blogspot.com.es


Battilana Ulla <Ulla.Battilana@eduskunta.fi>
21.10.2016
-> minä
Hei Tapani, kyllä perille tuli posti.

Ulla Battilana
Kansanedustaja Kari Tolvasen avustaja
Personal Assistant to MP Kari Tolvanen

+35894324182 / +358505740436
ulla.nbattilana@eduskunta.fi/ulla.battilana@parliament.fi
00102 Eduskunta/FI-00102 Parliament of Finland

Lähettäjä: Tapani Tuominen [mailto:photo.tapani.tuominen@gmail.com]
Lähetetty: torstaina 20. lokakuuta 2016 18.57
Vastaanottaja: Tolvanen Kari <Kari.Tolvanen@eduskunta.fi>
Aihe: Aurinkorannikon kokoomuksen tapahtumat lokakuussa 2016 Fuengirolassa




 Fuengirolassa 24.1.2017

Rva Elisabeth Rehn, lähestyn teitä tietäen laaja-alaisen kokemuksenne, jota olen seurannut tiedotusvälineistä takavuosina Suomessa. Ja itse asiassa rohkenen pyytää neuvoa tilanteessani, joka on muotoutunut varsin monimutkaiseksi ja monin osin kestämättömäksi.

Koska en pääse osallistumaan torstaina 26.1.2017 Sofia-opistolla olevaan tilaisuuteen, olen sopinut opiston toiminnanjohtaja Minna Kantolan kanssa, että toimitan postini teille hänen välityksellään.

Liitän kirjeeseeni sähköpostin, jonka olen osoittanut Fuengirolassa lokakuussa 2016 vierailleelle kansanedustaja Kari Tolvaselle. Siihen olen pyrkinyt koostamaan tapahtumat, jotka taakoittavat edelleen ja omin neuvoin en pysty ratkaisemaan, miten on mahdollista elää loppuelämä jotenkin arvokkaasti ja levollisesti. 

Lähettämääni sähköpostiin olen saanut pyytämäni vastaanottokuittaustiedon  kansanedustajan avustajalta, mutta vastaanottaja ei ole pitänyt tärkeänä muutoin reagoida kirjoitukseeni.

Pyydänkin ystävällisesti lukemaan kirjeeni ja jos mahdollista, antamaan neuvoja ja ohjeita. Mielelläni tapaisin teidät henkilökohtaisesti täällä vierailunne aikana, jos se sopii aikatauluunne.

Liitän postiin myös postikorttisarjan, joka on painatettu Suomessa ottamistani kuvista. Toivon, että ne voivat ilahduttaa ja olla matkamuistona käynnistänne Aurinkorannikolla.

Terveisin

Tapani Tuominen