Elokuu on alkanut ja se on Suomessa perinteisesti sadonkorjuun aikaan valmistautumista. Keväällä ja kesän aikana tehdyt kylvöt ja istutukset, lannoitukset, harvennukset, uusintakylvötkin tuottavat sadon, jonka onnistuminen riippuu kulloisenkin vuoden säätiloista. Kasvun aika on odotuksen aikaa ja toiveena on tietysti saada onnistunut ja hyvä sato. Tulos on ilon aihe tai pettymys.
Minkä aika on nyt?
Tätä kysymystä olen vuosien mittaan toistuvasti herätellyt mielessäni ja sitä pohtinut. Elämässäni on alkanut elokuu sekä kalenterin että sisäisen kalenterini mukaisesti. Täällä nykyisessä asuinmaassani on alkanut espanjalaisten lomakausi. Tunnistan olevan tarpeen itsekin voida vetäytyä lomailemaan, etsimään lepoa, rauhaa, hiljaisuutta, vahvistumaan ja odottamaan levollisesti sadonkorjuuta.
Kävin läpi jälleen asiakirjojen muodossa olevia ”kylvöjäni”, joille olen vuosien ajan pyrkinyt löytämään oikeanlaisen kasvumaan, joka parhaimmillaan tuottaisi hyvän sadon. Huomaan harmikseni, että ponnisteluni ovat toistaiseksi tuottaneet laihan tuloksen. Blogisivun tekstien yhteenvetona on todettava hyvinkin karu tilanne ja totuus.
Viranomaisten ja lääkäreitten lisäksi olen yrittänyt vakuutella läheisilleni, sukulaisille, ystävinä pitämilleni henkilöille, että olen ihminen ja minulla on ihmiselliset toiveet, odotukset, tarpeet ja kaipaus saada olla hyväksytty omana itsenäni. Ja tunteetkin. Tuloksena voisi todeta, että minut on ulkoistettu näitten elämästä ilmeisesti ajatuksella ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Hätähuutoni ja avunpyyntöni eivät viimeisimmätkään ole tuottaneet kuin lisääntyvää pahaa mieltä ja pettymystä.
Olen yrittänyt jopa kesyttää Suomen Leijonaa, joka, kuten luonnossakin leijona, vain vaanii saalistaan, ajaa takaa uuvuksiin ja sitten iskee.
Eilen illalla kävellessäni Fuengirolan suositulla rantakadulla heräsin huomaamaan, mikä siellä käydessäni kirveltää mieltäni. Totuus, jota ilmeisesti en ole halunnut tai uskaltanut ajatella tarkemmin, on että Espanjaan muutettuani ja seurattuani nyt puolen vuoden ajan täkäläistä elämänmenoa, on kontrasti vahva ja ylläpitää ja vain lisää sisäistä kipua. Ihmiset kerääntyvät perhekunnittain iltakävelylle, kokoontuvat syömään yhteistä illallista, pystyttävät rantahiekalle katokset, grillit, pöydät ja tuolit ja viettävät yhteisiä hetkiä.
Laulu ja nauru ovat vallitsevat äänet ja kumma kyllä, näköjään vielä selvin päin iloitaan. Isovanhemmat ulkoiluttavat ja uittavat lastenlapsiaan, isät telmivät lastensa kanssa, liikuntarajoitteisia ikäihmisiä autetaan ja tarvittaessa kuljetetaan mukana pyörätuolissa. Mieleen hiipii kysymätön kysymys, miksi kohdallani ei voi olla näin?
Liikuntaa harrastavat käyttävät rantakatua lenkkeilyyn, urheilijoita olen nähnyt harjoitusleireillään, rantahietikolla pelataan lentopalloa, sinne tänne pystytetyt kuntolaitteet ovat löytäneet käyttäjänsä. Mieleeni hiipii kysymys, miksi kohdallani kävi niin, että tämäkin osuus ja minulle tärkeät ja kuntoa ylläpitävät toiminnot on estetty vammautumisen - vammauttamisen - myötä?
Hiipiessäni rollaattoriin tukeutuen lähikaduilla, kaipaan päästä avarampiin maisemiin ja löytää keskustan asunnon sijaan paikan ja tilan, jossa voin turvallisesti nauttia hiljaisuudesta, rauhasta, rauhallisuudesta, jopa yksin olosta. Nykyinen kivijalkahuoneisto on nyt helteellä kuuma, siinä ei ole parveketta eikä ilmastointia enkä uskalla pitää öisin auki kadun puolen ikkunoita ja ovea. Tämä siksi, että keväällä asuntooni tunkeuduttiin ikkunan ristikoista huolimatta, tehtiin tuhoa ja vietiin käteiset rahat. Varkailla on nerokas tapa suihkauttaa avoimesta ikkunasta tainnutuskaasua ja siten voida tehdä tekosensa. Kuukautta myöhemmin iski tuhopolttaja, sytytti oviverhon palamaan ja mikäli asunnon ovi ei olisi metallia, olisi palo levinnyt rakenteisiin ja huoneistoon.
Nämä tapahtumat, joitten tekijöiksi mainitaan ”bandidokset” ovat vastakohta sille kokemukselle, että espanjalaiset ovat ystävällisiä, avuliaita, iloisia, toisensa huomioon ottavia, sukurakkaita, hyväntuulisia, äänekkäitä ja valmiita ilmaisemaan tunteensa.
Kylläkin maa mahdollistaa myös sen, kuten olen todennut, että edullinen alkoholi on sitonut osan suomalaisista istuskelemaan Suomi-kulmakuppiloissa tai ovat jopa ohjautuneet asumaan puistoon palmun alle nestemäisine eväineen. Vaikea on tietää, mitkä kokemukset ja millaiset kohtalot ovat ajaneet siihen tilanteeseen.
Onnekseni olen ohjautunut löytämään muutamia tahoja, jotka oikealla tavalla ovat halukkaita ja valmiita henkilöinä tai työnsä puolesta etsimään ratkaisuja. Haussa on asunto ja kävin erästä jo katsomassa todeten, että tämänhetkiset taloudelliset vastuut lähtömaahan estävät sitoutumasta hyväksikin todettuun vaihtoehtoon.
Ensisijainen ja syvin pyrkimykseni on ollut selviytyä itse ja yksin tilanteesta kuin tilanteesta. Siihen ovat ohjanneet taannoiset kokemukset, joista löytyy merkintöjä blogiteksteistäni. Jälleen suostuttelin itseni lähestymään nöyrästi tahoja, joitten oletin olevan halukkaita auttamaan jopa taloudellisesti seurauksella että tätä kirjoittaessani voin todeta, että nekin kylvöyritykset ovat kohdistuneet karuun maaperään.
Ilmeisesti on turvallisinta pysähtyä, kuten alkutekstissä totesin, pitämään taukoa syystä siitäkin, että uupuneena ja pettyneenä saatan kirjoittaa tekstiä, jota joudun myöhemmin katumaan. Totuutta on vaikea kuulla ja se usein herättää vastaanottajassa tarpeen iskeä takaisin. Totesin eräässä tekstissä, että tarkoitukseni ei ole syyttää eikä syyllistää, mutta että en jaksa enää kantaa taakkaa ja syyllisyyttä asioista, joita en itse ole aiheuttanut enkä aiheuttamassa.
Ehkäpä löydän tavan ja keinon suostua tilanteeseen, hyväksyä että ”nyt on näin, nyt ei ole toisin” ja tietoisesti olla ohjaamatta itseäni tilanteisiin ja yhteyksiin tahoihin ja henkilöihin, joitten tapana edelleen on toimia oman ”vakaumuksensa” mukaisesti. Suotakoon se heille.
Totesin aiemmin ja olkoon loppulause vetäytyessäni stressilomalle ja olemaan toistaiseksi lisäämättä blogisivulle ”Pelastautukoon ken voi” tekstejä, että ”olen alkanut Elää unelmaani sen sijaan että unelmoisin elämästä”. Aika näyttää, mitä se on ja mitä se sisältää.
