Kysyi vammaispalvelua hoitava virkamies jokin aika sitten.
Ei ole pakko, varsinkaan nyt kun on osoittautunut että
yhteistyö kunnan kanssa on estynyt ja hyvin alkaneet suunnitelmat jääneet
toteutumatta.
Puoleltani olin valmis neuvottelemaan ja etsimään kaikkia
osapuolia parhaiten palvelevia ratkaisuja. Neuvottelut ovat jääneet varsin
yksipuolisiksi. Ehdotukseni, esitykseni, perusteellisesti harkitsemani
toimenpiteet, yhteydenotot, yhteydenottopyynnöt, selvityspyynnöt, avunpyynnöt
ja jopa hätähuudot tilanteen mutkistuttua ovat jääneet huomiotta.
Sähköposteihin ei vastata, niitten sisällöt jätetään huomiotta, toimittamani
asiakirjat joko jätetään lukematta tai niitten sisällöt kyseenalaistetaan ja
tyrmätään.
Niin kauan jaksoin hyvin edistää asiaani, kun pystyin
pitämään kiinni päätöksestäni olla ottamatta yhteyttä kunnan sosiaalitoimen
vammaispalveluun. Tästä keskustelin asiaani kanssani ja puolestani hoitaneen
Sakari Solasaaren kanssa, joka hyväntahtoisesti oli pyrkinyt ja onnistunutkin
järjestämään ilmeisen hyvältä näyttävän asumisratkaisun Lopen kunnan
alueelta. Sitä edelsi puolentoista vuoden
asunnottomuus sen jälkeen, kun Lahden
Talot Oy paikallislehdenkin uutisoinnin mukaan ”jätti invalidin toistamiseen
asunnottomaksi asunnon terveyshaittojen takia”.
Keskityin edistämään yritystoimintani vireyttämisen uudella
paikkakunnalla ajatuksella siten rahoittaa tarvitsemani avut. Kuten olen
aiemmin kirjannut, on tähän ansiokkaasti ohjannut ja kanssani tilanteita
kartoittanut ja käytännössäkin pyrkinyt edistämään kunnan kehittämispäällikkö
Jyrki Käki sekä Uusyrityskeskuksen Jukka Pötry Riihimäellä, kiitos heille!
Taantuma, lama ja ilmeisesti yleinen ilmapiiri, joka pyrkii enempi
ruokkimaan kurjuutta kuin etsimään ratkaisuja, osoittautui esteeksi. Senkin
olin valmis ylittämään tarjoamalla yritykseni Photo Tapani Tuominen palveluja
kunnalle korvauksetta ajatuksella, että työni saattaa pohjustaa tulevia, taloudellisesti
parempia aikoja, joita kuitenkin toiveikkaasti odotetaan.
Tilanteet muuttuivat vastaisiksi ja koettelivat vointiani ja
rajallinen toimintakykyni ei mahdollistanut omatoimista selviytymistä, kuten
olin toivonut. Niinpä minua kehotettiin,
osin myönteisesti painostettiinkin, esittämään aiemmassa asuinkunnassani
myönnettyjen tukitoimien aktivoimista Lopella. Edeltävissä teksteissä olen
todennutkin, että ensin asiaa hoitanut Irene Piipponen antoi ymmärtää ja tammikuisen
2014 ymmärrykseni ohjasin tiedoksi myös Sosiaali- ja terveysministeriön
taholle, että Lopen kunta näköjään kunnioittaa ihmistä, vammaistakin ja
noudattaa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Mutta …
Toiveissa oli myöskin, että Päijäthämäläinen Tikutus-projekti,
jossa olen ollut yhteistyökumppanina, saisi jatkoa ja voisi laajentua
Kanta-Hämeeseen ja vielä siten, että aloittamani paikallinen Pikku-Tikutus
voisi osoittaa, että pienelläkin panostuksella voi saada hyvää aikaan. Lopen
kunnan arveltiin voivan olla ”mallikunta” … hmm. Tätä ilmeisesti olin jäänyt
syksyllä odottaman ”jääräpäisesti” … Kunnanjohtajalle osoittamassani postissa
mainitun tapaamisen 18.12.2014 jälkeen sain kuitenkin tiedon, että
Tikutus-hankkeen jatkorahoitus on vastatuulessa eikä ilmeisesti toistaiseksi
saa jatkoa.
Miksi siis enää pyrkiä pysyttelemään Lopen kunnan asukkaana?
Mietteissäni olen ja joutunut toistuvasti ihmettelemään,
millaisin perustein kunnat voivat jättää noudattamatta lakeja tai miten
ihmeessä erityisesti sosiaalitoimeen valikoituu virkoihin henkilöitä, joilla on
kyky kohdella asiakasta epäasiallisesti, jopa julmasti. Jossain koulutuksessa
tai työnohjauksessako ohjataan toimimaan siten, että asiakas syyllistetään,
asiakasta kyykytetään, jätetään heitteille, tehdään lain vastaisia kielteisiä
päätöksiä hatarin perustein tai perustellen esimerkiksi toteamuksin: ”nähdäkseni,
mielestäni, olen katsonut, olemme katsoneet ettet ole oikeutettu …” tai että ”turvallisuuden
takaaminen ei ole vammaispalvelujen myöntämisen peruste” … tai kuten nyt ”asunnottomuus
on este myönnettyjen avustajatuntien toteuttamiselle sekä palveluasumisen
järjestämiselle”...?
Kelan virkailija
lupasi, kuten totesin, rukoilla puolestani. Lopella ei luvattu rukoilla, vaan
toimeentulotukea hoitava taho totesi, että ”ohjaamme asiakkaat ottamaan
yhteyttä seurakunnan diakoniatyöntekijöihin” myös taloudellisen avun
saamiseksi.
Nyt kun pyrin saamaan tukea löytämään vaikkapa
turvakotipaikan asunnottomuuden ajaksi, ei löytynyt tietoa, onko sellaista
ollenkaan tai mistä sitä tietoa voi etsiä. Sen sijaan ohjattiin siis soittamaan
hätäkeskusnumeroon 112. Näinkö täyttyy lain edellytys ohjata ja opastaa
asiakasta?
Väistämättä tulevat mieleen vuodet ja vuosikymmenet
taaksepäin. Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun
jouduin turvautumaan silloisen kotikuntani sosiaalitoimen apuun. Kärjistyneen
perhetilanteen takia asuin kolmesti turvakodissa, jonka aikana sain viranomaisilta
oikeanlaista tukea ja apua sekä avustettiin käytännön toimin turvaamaan sekä
minun että silloin jo aikuistuneitten ja aikuistuvien lasteni hyvinvointi. Joitten lasten tilanteeseen olin saanut
aiemmin asiantuntevaa, inhimillistä ja toimivaa tukea. Puolisoni sairastuttua
ja jouduttua sairaalahoitoon jäin huolehtimaan yksin kolmesta alle
neljävuotiaasta, joista nuorin oli muutaman kuukauden ikäinen. Silloinen tapa
oli ottaa huostaan lapset vaikkapa tilapäisesti, mutta neuvotellen päästiin
ratkaisuun, joka mahdollisti lasten kotona olemisen lisäksi oman työssäkäyntini
ja jaksamiseni. Se oli silloin…
Tosin tilanne kylläkin käännettiin nerokkaasti minua vastaan
sekin. Siitä olen kirjoittanut toisaalla, enkä tiedä onko tarpeen herätellä
nukkuvaa karhua.
