Joku muu...

Joku Muu on poistunut keskuudestamme

Järkyttyneenä otimme viime viikolla vastaan tiedon, että yrityksemme kunnioitettu ja arvostettu jäsen, Joku Muu on poistunut keskuudestamme.

Jonkun Muun poismeno ei ole korvattavissa. Hän on ollut yrityksemme kantavia voimia jo vuosikymmeniä. Hän teki aina paljon enemmän yhtiön hyväksi kuin hänen osalleen kohtuudella olisi kuulunut.

Aina kun tehtävä, joka piti hoitaa, projekti joka piti vetää, työryhmä, joka kaipasi sihteeriä tai joku kiireellinen, tärkeä työ, oli kaikkien huulilla heti sanat: "Eikö Joku Muu voisi mennä?"

On yleisesti tiedossa, että Joku Muu oli yhtiön historian ahkerimpia jäseniä. Aina kun tarvittiin vapaaehtoisia, kaikki olettivat Jonkun Muun ilman muuta osallistuvan.

Joku Muu oli valloittava ihminen - joskus syvästi inhimillinenkin, koska yksi ihminen ei ehdi kaikkea tehdä. Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin tiesivät, että jokainen odotti häneltä liikaa.

Nyt Joku Muu ei ole enää joukossamme. Olemme ymmällämme, mitä tehdä. Joku Muu oli meille esimerkillinen esikuva, mutta kuka nyt tekee kaikki ne työt, jotka Joku Muu teki puolestamme.

Kun sinua seuraavan kerran pyydetään apuun, muista, ettemme enää voi luottaa Jonkun Muun apuun

Lääkeasiantuntijan lausunto

Lääkeasiantuntijan lausunto Tapani Tuomisen lääkityshistoriasta


Olen tutustunut Tapani Tuomisen lääkityksiin vuosien 2002 – 2009 osalta. Olen käynyt pitkiä keskusteluja Tuomisen kanssa liittyen hänen lääkehoitoonsa.

Psyykenlääkkeiden massiivinen käyttö on ollut epäloogista ja välillä jopa epäasiallista, diagnooseihin perustumatonta. Lääkityksen aiheuttama keskushermostolasti on ollut raskas, mm. skitsofrenialääkkeitä on määrätty vuosien ajan ilman asianmukaista diagnoosia. Riippuvuutta aiheuttavien bentsodiatsepiinien suositeltava maksimikäyttöaika on neljä viikkoa eikä viisi vuotta. Haastatteluni perusteella voin todeta, että Tuominen on kärsinyt lukuisista lääkehaitoista, joita ei ollut otettu vakavasti. Lääkityshistoriasta löytyy myös hengenvaarallinen lääkitysvirhe: beetasalpaajan määrääminen astmaa sairastavalle on kontraindisoitu. Pidän suoranaisena ihmeenä, että Tuominen on pystynyt itse ajamaan alas epäasiallisen lääkityksensä.

Ei voida pois sulkea, että lääkitykset ovat aiheuttaneet pysyviä neurologisia haittoja. Joka tapauksessa fibromyalgian etenemiseen ne ovat mielestäni vaikuttaneet jouduttavasti. Psykoosilääkkeiden aiheuttamat ekstrapyramidaaliset oireet ovat rajoittaneet liikkumista ja aiheuttaneet jäykkyyttä raajoihin. Kuntoutus tällaisen lääkityksen aikana on hyvin haasteellista, joskus mahdotonta.

Nyt kun astma- ja kipulääkitys ovat kohdallaan, kuntoutumisen edellytykset lääkityksen puolesta ovat paremmat kuin koskaan 2000-luvulla.

Espoo 2009-06-29
Alli Puirava
Lehtori, farm.LuK
ProEdu Oy
gsm +358 40 836 3215
tel. + 358 9 4395 2781
fax + 358 9 4395 2780
alli.puirava@proedu.fi
www.proedu.fi

Kirje sairaalanjohtaja Martti Taljalle

Kirje sairaalanjohtaja Martti Taljalle 1.3.2010


Tapani Tuominen
Pohjoinen Liipolankatu 16 D 70
15500 Lahti                                             1.3.2010


PHSOTEY                                                  
Keskussairaalan johtaja Martti Talja
Keskussairaalankatu 7
15850  Lahti    

                                           
Kirjeenne 14.10.2009  otsikolla  ”Lausunto potilasmuistutuksenne johdosta”.

Sen sijaan, että jättäisin otsikossa mainitun, liitteenä olevan lausunnon omaan arvoonsa, joudun toteamaan, että se kaikessa epäasiallisuudessaan ja epätäsmällisyydessään kuvastaa juuri sitä tapaa, jolla laatimiani selvityspyyntöjä on kohdeltu Päijät-Hämeen keskussairaalan hoitooni osallistuneitten lääkäreitten tai heidän esimiestensä ja nyt siis koko sairaalan johtajan ja edustajan taholta.

Lausunnossa alkuun toteatte: ”Olen tutustunut muistutukseenne, potilaskertomukseenne ja oheen liittämääni ylilääkäri Markku Luostarisen selvitykseen. ”

Lausuntonne kolmas kappale: ”Tuotte esiin muistutuksessanne myös muita terveyteenne liittyviä seikkoja. Mikäli arvioitte tarvitsevanne niiden tai hoitamattomien sappikivien takia erikoissairaanhoidon apua, pyydän teitä kääntymään oman terveyskeskuksenne puoleen lähetteen saamiseksi erikoissairaanhoidon tutkimukseen ja hoitoon.”

Mikäli olisitte tutustunut , kuten toteatte tehneenne, potilaskertomukseeni, olisitte helpostikin löytänyt sieltä 24.9.2002  päivämäärällä laaditun leikkauskertomuksen, josta selviää, että sappirakon poisto on jouduttu suorittamaan päivystysleikkauksena tuolla päivämäärällä ja leikkaus on suoritettu Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Siis seitsemän (7) vuotta ennen lausuntonne kirjoittamista.
Ja tämä vähän sen jälkeen kun silloisen potilasasiamies Auli Vakkilaisen toimesta leikkauksen toteutumista pyrittiin kiirehtimään sairaalassanne.  Johon kiirehtimispyyntöön tuolloinen sairaalan johtaja, ylilääkäri Risto Mokka vastasi kirjeellä, jota kirjettä asiakirjana olen pyytänyt saada käyttööni. Sitä ei nyt kertomanne mukaan löydykään.

Mainittu kirje sisällöltään oli hyvinkin loukkaava ja sen pääasiallinen sisältö ja viesti oli, että joko minun on syytä etsiä sappikiviä korvieni välistä, pysytellä epämääräisessä leikkausjonossa, johon minut jonohoitaja Leena Kellan mukaan on priorisoitu tai hakeutua yksityissektorille saamaan tilanteen edellyttämää asianmukaista leikkaushoitoa.

Onko niin, että asioitten ja potilaitten hoitamisen ja kohtelun tapa sairaalassanne on jatkunut saman suuntaisena johtajan vaihdoksesta huolimatta?

Sappileikkausasiani sai aikanaan vielä omanlaisensa huipennuksen, kun puoli vuotta leikkauksesta minulle tuli postitse ilmoitus, että leikkausjonojen purkamiseksi on keskussairaalan taholta päädytty ostamaan sappileikkauksia yksityissairaalalta ja minun kehotettiin ottamaan yhteys leikkausajan varaamiseksi. Jälleenkään ei tiedetty, mitä sairaalassanne on tapahtunut ja tapahtuu.

Miten asiaani edistää, jos toimin nyt ohjeenne mukaisesti? Käännynkö oman terveyskeskukseni puoleen, esitän kirjeenne ja pyydän lähetteen hoitamattomien sappikivien takia tutkimukseen ja hoitoon Päijät-Hämeen keskussairaalassa?  Joka taho siis ei ilmeisesti vieläkään tiedä suorittaneensa kyseistä operaatiota kohdallani.

Olen selvityspyynnöissäni ja muistutuksissani tuonut laajastikin esiin muitakin ja varsinkin niitä muita terveyteeni liittyviä seikkoja, joitten niittenkin takia nyt ohjeistattekin kääntymään oman terveyskeskukseni puoleen. Voin sen tietenkin tehdä ottaen huomioon kylläkin, että saatan joutua voimakkainkin kannanotoin kertomaan näistä laatimiini muistutuksiin johtaneista terveyteeni liittyvistä seikoista esimerkiksi seuraavaa:

Päijät-Hämeen keskussairaalan kirurgian osaston hoitotoimenpiteitten seurauksena on vasen käteni lähes toimintakyvytön. Tähänkö pyydän apua terveyskeskuksesta?  Suostuuko terveyskeskus ohjaamaan minut saamaan asianmukaista hoitoa ja miltä taholta? Missä on alan asiantuntijuus? Päijät-Hämeen keskussairaalassako?

Kerronko, että em. tilanteeseen liittyen Päijät-Hämeen keskussairaala on kivunhoidon sijaan ohjannut minut psykiatriseen avohoitoon? Jossa lisäksi olen jostain käsittämättömästä syystä lipsahtanutkin psykoosityöryhmän asiakkaaksi seurauksella, että kohdallani on pyritty kaikin keinoin arvelemaan ja arvuuttelemaan erilaisia diagnooseja, syötetty vuosikausia esimerkiksi psykoosi- ja skitsofrenialääkkeitä ilman asianmukaista diagnoosia? Miten ilmaisen terveyskeskuksessa sen, että psykiatrian avohoito on täysin hallitsemattomasti ohjannut käyttämään rauhoittavia lääkkeitä ja unilääkkeitä? Lisäksi se on toiminut ottamatta huomioon esimerkiksi sairastamaani astmaa ja keuhkoahtaumatautia. Ja reumasairautenikin kohdalla jäänyt vain miettimään sen syvintä olemusta, ihmeekseni psykiatrian kannalta.  Eikä pyynnöistäni huolimatta  ole tutustunut somaattisen puolen sairauskertomuslehtiin.

Minkä kuvan annan tilanteesta tai jopa itsestäni terveyskeskukselle, kun kerron että minut kiireesti kirjattiin ulos psykiatrian avohoidosta, kun oli todettu että minua on ”hoidettu” väärässä työryhmässä ja todettu, että sairauteni ovatkin somaattisia?  Miten perustelen sen, että lääkitykset ovat lisäksi aiheuttaneet keskushermostovaurioita, halvauksen ja  invalidisoitumisen?

Tai että psykiatrian avohoidosta uloskirjoituksen yhteydessä ei ohjattu minkäänlaiseen jatkoseurantaan, tutkimukseen tai autettu edes saamaan apua lähes tappaviin lääkinnällisiin toimenpiteisiin ja hoitovirheisiin, joista on syytä käyttää nimitystä kemiallinen pahoinpitely? Mihin oletan voivani pyytää lähetteen tilanteen asianmukaiseen ja asialliseen tutkimukseen? Ohjaako terveyskeskus minut takaisin Päijät-Hämeen keskussairaalaan saamaan erikoisalan sairaanhoitoa? Minkä erikoisalan?

Tätäkö käyn pyytämässä omalta terveyskeskukseltani ohjeistuksenne mukaisesti? Miten muotoilen kysymykseni, mikäli vastassa on lisäksi lääkäri, jonka Suomen kielen taito on puutteellinen, kuten joulukuussa 2007 käännyttyäni terveyskeskuksen puoleen lisääntyneitten neurologisten oireitten ja ilmeisesti lääkemyrkytykseen liittyneitten sydänoireitten takia?


Kerronko terveyskeskuksessa myös, että kun terveyskeskus minut uuden yhteydenoton jälkeen joulukuussa 2007 lähetti em. neurologisten oireiden takia Päijät-Hämeen keskussairaalan neurologian poliklinikalle, niin lääkäri Anitta Ruuskanen siellä ryhtyikin psykiatrin toimeen ja päätti asiasta kanssani mitenkään neuvottelematta, että jalkojeni ja liikkumisen ongelmani, neurologiset oireet samoin kaiketi myös virtsaamisvaivat ja todetut virtsarakon tyhjenemisen ongelmat johtuvatkin lapsuuden traumoista?  Tosin psykiatrin laatima konsultaatio puhuu asiasta aivan jotain muuta. Kerronko terveyskeskuksessa, ettei kiinnostanut neurologiakaan selvittää lääkitysten syy-yhteyttä, joka olisi saattanut selvitä tutkimalla potilaskertomustietojani?  Tällaiseenko erikoissairaanhoitoon pyydän opastuksenne mukaisesti lähetteen?

Pyydänkö terveyskeskusta selvittämään minulle taannoin määrättyjen lääkkeitten asiallisuuden? Joiden yhteys tämän hetken vammautumiseeni on ilmeinen. Mihin pyydän terveyskeskuksesta lähetteen sen selvittämiseksi?


 Psykiatrian avohoito omassa vastineessaan toteaa, että lääkitys on ollut asiallinen, tosin sen on vuosien mittaan todettu aiheuttaneen radikaalisti sivuoireita, jotka on kirjattu potilastietoihini, mutta joihin ei ole reagoitu. Tosin potilasasiakirjoistani löytyy myöskin merkintä, että käyntitekstejä on kadonnut. Miten se on mahdollista ja mitä tietoa on kadonnut tai kadotettu? Tätäkö pyydän terveyskeskuksen jäljittämään?

Tuon aikaisen lääkityksen nyttemmin olen itse ja omatoimisesti purkanut harkiten ja tilannetta seuraten. Pyydänkö nyt terveyskeskuksesta lähetteen, jotta voidaan kokeilla uudelleen, mikä vaikutus epäasiallisella, tilanteeseen sopimattomalla ja kohtuuttoman suurella lääkepanostuksella on? Mikäli se siis on ollut asiallinen, asianmukainen ja jos sillä on tavoiteltu vointini paranemista, pyydänkö nyt terveyskeskusta käynnistämään uudelleen kyseisen lääkityksen?

Ja pyydänkö sitä varten ohjaamaan minut uudelleen Päijät-Hämeen keskussairaalan psykiatrian avohoitoon saamaan reseptit käytössä olleisiin, keskushermostoa vaurioittaneisiin lääkityksiin?  Paraneeko halvaukseni sillä? Miten se tällä kertaa vaikuttaa minuun, kehooni? Entä psyykeeni?  Pyytäisinkö, että tällä lääkityksellä hoidettaisi jälleen reumakivut, astma, keuhkoahtaumatauti, käden toimimattomuus ja keskussairaalassa kesken jäänyt selän tutkimus? Millaisin seurauksin?  On helppo todeta oltuani nyt kolmatta vuotta ilman huumaavaa lääkitystä, että henkinen vointini on merkittävästi parantunut. Tähänkö kokeiluun pyydän terveyskeskuksesta lähetettä? Kuten ohjeistatte toimimaan.

Millä asiantuntemuksella terveyskeskus voi ottaa kantaa Päijät-Hämeen keskussairaalassa minulle epäonnistuneeseen kädenhoitoon liittyneeseen kivunhoitoon käytettyjen opiaattien aiheuttaneeseen lääkeriippuvuuteen? Siltä osin kuin sekin osaltaan on aiheuttanut keskushermostovaurioita? Yhdistettynä muuhun samanaikaiseen lääkitykseen?

Riippuvuudesta ponnistelin pois saatuani avuksi keskussairaalan kipupoliklinikan lääkärin, jonka toimenkuvaan kertomansa mukaan vieroitushoito ei kyllä olisi kuulunut. Jossa yhteydessä tosin kirjoitettiin käyttöön mm. Vioxx-särkylääkettä, jonka on todettu maailmanlaajuisesti aiheuttaneen melkoista tuhoa käyttäjissään. Samoin löytyy kipupoliklinikan lääkemääräyksistä hengenvaaralliseksi osoittautunut yhdistelmä: astmaa sairastavalle on määrätty keskushermostoon vaikuttavan särkylääkityksen lisäksi  hengitystä vaikeuttavaa beetasalpaajaa. Näidenkö tilanteitten selvittelyyn pyydän lähetettä terveyskeskuksestani, kuten ohjeistatte?

 Millä perustelen terveyskeskukselle silmäsairauteni, jonka havaitsin käynnistyneen halvaantumisen yhteydessä ja tilanteen pahentuneen niin, että autolla ajokykyni on alkanut olla jo turvallisuuskysymys? Mihin taholle rohkenen antautua silmätutkimuksiin?

Miten terveyskeskus voi ohjata astma- ja keuhkoahtaumataudin hoitoon, kun on täysin selvittämättä tilanteen pahenemisen ajoittuminen kyseisten lääkkeitten lisättyyn käyttöön ja niiden aiheuttamiin muihinkin kehon ja keskushermoston reaktioihin?

Jne. Jne. Jne.

Miten ylipäätään mielestänne minun on turvallista mennä Lahden kaupungin terveyskeskukseen asioimaan, mikäli vastassani on keväällä 2008 tapahtuneen kaltainen tilanne?
Ote selvityksestäni viranomaistaholle:

Kokemukseni Lahden kaupungin terveyskeskuksessa, jossa keväällä 2008 akuuttipäivystyksessä asioidessani lääkäri Sanna Sintonen päätti, että koska minulla on ollut masennusta ja minua on hoidettu psykiatrian avohoidossa, täytyy myös sen kertaisen tilanteen olla psyykkinen ahdistuskohtaus. Tilanne kuitenkin oli se, että minut oli autettu terveyskeskukseen saamaan apua siitepölykauden alettua ilmaantuneisiin äkillisiin allergisiin oireisiin, jotka turvottivat hengitysteitten limakalvot niin, että vaikeuttivat hengitystäni siinä määrin, että vuoroani odottaessani menin tajuttomaksi pyörätuolissa istuessani, joka silloisen vointini takia oli ainoa liikkumisneuvoni. Ja vain sinnikkyyttäni sain elvytyksen jälkeen vaadittua asianmukaisen kortisonipistoksen tilanteen hoitamiseksi.

Jolla samalla käynnillä sairaanhoitaja, joka riipi sydänfilmielektrodeja iholtani, paukautti että "pidä itses paikallaan, tänne ei tarvi tulla pelleilemään". Joka "pelleily" oli sitä, että jostain syystä minulla edelleenkin esiintyy voimakkaita fyysisiä kramppeja ja muita neurologisia häiriöitä.
Lääkärin epäasialliseen käyttäytymiseen ohjasi Päijät-Hämeen keskussairaalan psykiatrian poliklinikan sairaanhoitajan laatima, terveyskeskuksen tiedostoon lähettämä loppulausunto asiakkuudestani psykiatrian poliklinikalla. Joka lausuntokin sinällään on epäasiallinen, epätäsmällinen, lääketieteellisesti hatarasti perusteltu. Ja jota sittemmin kaiketi on muuteltukin.

Olen syksyllä 2007 nimenomaisesti kieltänyt PHKS:n psykiatrian poliklinikkaa toimittamasta minkäänlaista minua koskevaa tietoa Lahden kaupungin terveyskeskukseen peläten juuri sittemmin tapahtunutta, fyysisten sairauksieni kohdalla tapahtunutta asianmukaista hoitoa vaille jäämistä. Tämän kiellon olen useamman kerran kertonut esittäneeni suullisesti, esitän sen tässä vielä kirjallisesti ja olen valmis sen vahvistamaan tarvittaessa vaikka valaehtoisesti.

Edellä kertomani tilanne laukesi sillä, että kotiin päästyäni olin yhteydessä puhelimitse apteekin farmaseuttiin, joka astmalääkityksen asiantuntijana antoi selkeät ensihoito-ohjeet. Hän ihmetteli ja myös paheksui lääkäri Sanna Sintosen toimintaa. Tilanteessa, jossa hengitysvaikeuksien takia olisin tarvinnut akuuttihoitoa, ehkä jopa tehostettua, hän velvoitti minut paikan päällä nauttimaan hengitystä lisää vaikeuttavaa diatsepaamia.

Koska oli viikonloppu, sain asianmukaisen hoidon vasta seuraavana maanantaina käännyttyäni yksityisen keuhkosairauksien erikoislääkärin puoleen, jonka kanssa siis edelleen toistaiseksi jatkan hoitosuhdetta. Samoin minun on käytettävä yksityisen reumatologin palvelua. Tämä siksi, että Lahden kaupungin reumahoitaja ohjasi minut jo aikaa sitten yksityiselle reumalääkärille, koska Lahti ei hoida fibromyalgiapotilaita terveyskeskuksen kautta ollenkaan. Tämäkö on siis perusterveydenhuoltoa Lahdessa? Lakimääräisiä palveluja? Kuntalaisille? Vammaisille?

Jotta edes asianmukainen hoito ja kohtelu terveyskeskuksessa voisi toteutua, olin yhteydessä psykiatrian avohoidon osastolääkäri Minna Sharma-Arposeen jo keväällä 2008. Josta yhteydenotosta seikkaperäinen selvitys on osoitettu avohoidolle. Pyrkimykseni oli saada poistetuksi ko. asiakirja terveyskeskuksen tiedostosta.

Sharma-Arponen kieltäytyi tuolloin yhteistyöstä ja kuten olen selvityksessäni kertonut toimi vastoin odotustani, vastoin lääkärin valaa ja lääkärin etiikkaa. Herätin puhelun aikana vakavasti keskustelun myös siitä, että lääkärit tulkitsevat sanaa ”ahdistus” täysin mielivaltaisesti esimerkiksi tuolloisessa allergiakohtauksessani. Sharma-Arposen kanssa keskustelu ei johtanut muuhun kuin alkavaan väittelyyn oikeuksistani, joten hän puoleltaan katsoi oikeudekseen ilmoittaa kiihtyneenä että ”tee valitus”, lisäksi hän totesi minun olevan nyt niin ahdistunut, että hän sulkee puhelimen ja toteuttikin aikeensa. Siis löi luurin korvaan.  Nyttemmin Sharma-Arponen ”muistaa” omalta osaltaan tapahtuman aivan omalla tavallaan pyrkien kääntämään sen minua vastaan.

Jäin jo tuolloin miettimään, että näinkö lääkäri toimii, jos kohtaa ihmisen, jolla hengitysteitten tukkeuduttua on hengenahdistus? Entä jos henkilöllä olisikin psyykkinen vakava ahdistuskohtaus, jollaisia itsekin olen nähnyt työskennellessäni Mielenterveyden keskusliiton palkkalistoilla kuntoutuskurssiohjaajana. Ei silloin jätetty ihmistä vaille apua, oli syy tilanteeseen mikä tahansa. Jos juuri sillä hetkellä ei ollut käytettävissä lääketieteellistä tai lääkityksellistä asiantuntemusta, annettiin inhimillistä, ystävällistä ja huolehtivaa tukea, joka yllättävän usein toimikin paremmin kuin hätäinen lääkinnällinen yritys siirtää hyvää tai huonoa oloa.

Ystävällisyyttä ja inhimillisyyttä näyttää potilasasiakirjojen perusteella puuttuneen minun hoitosuhteistani Päijät-Hämeen keskussairaalassa.  Melkoisen puhuttelevaa on, että nyt avohoidon ylilääkäri Juhani Ojanen vahvistaa kirjallisesti, että hoitosuhteeni aikana minulle on kehittynyt persoonallisuushäiriö, jonka syiksi hän kirjaa toistuvat, ehkä taannoiset mutta varsinkin hoitosuhteen aikana kokemani hylkäämisen kokemukset. Ja sen perään hylkää minut ja jättää auttamatta. Tästä Ojanen on virallisluonteisesti ilmoittanut sähköpostitse 12.2.2010.

Tämä ylilääkäri Juhani Ojasen yhteydenotto on epäasiallisuuden lisäksi ehdollistava, jopa uhkaava sisällöltään. Kirjeestä on yksinkertaista tulkita, että koska en suostu sairastamaan hänen ehdoillaan psyykkistä sairautta, ei hänkään suostu auttamaan minua. Edes saamaan kanssani käynnistetyksi tämän hetkisen avun määrittelemisen, kuten oli aiemmin antanut ymmärtää. Näin oli ymmärtänyt asian myöskin potilasasiamies. Ojanen ei pelkästään uhkaillut yhteydenotossaan, vaan kirjallisesti myös toteutti sen. Tätäkö on lääkärin etiikka?

Mietityttää myöskin, että mitä tapahtuu jos vaikka ylilääkäri Ojanen tai osastolääkäri Sharma-Arponen joutuvat kolaripaikalle tai muutoin pikaisesti ratkaisemaan esiin tulleen sairastuneen avuntarpeen? Toteavatko, että eivät voi auttaa, kun kyseinen tilanne ei ole heidän erikoisalaansa?  Tällaiseenko kokonaisvaltaiseen potilaan hoitoon Päijät-Hämeen keskussairaala lääkäreitään ohjeistaa?

Käsittämätöntä myöskin on se, että psykiatrian avohoito ei mielestään ole oikeutettu poistamaan vastoin kieltoani lähetettyä asiakirjaa, vaan ohjaa minut terveyskeskukseen asian kuntoon saattamiseksi. Lahden kaupungin ATK-koordinaattori Riitta-Liisa Kelemen puolestaan ohjasi minut kesällä 2009 ottamaan asiassa uudelleen yhteyden psykiatrian avohoitoon, joka siis jälleen ylilääkäri Juhani Ojasen toimesta ohjaa minut hoitamaan asian terveyskeskuksessa.

Ihmettelen aina uudelleen ja uudelleen, ketä ja mitä lääkärit hoitavat - jos siis ovatkaan lääkäreitä?  Hallinnollisia seikkoja vai potilasta?  Mikä ihme estää tarttumasta asiaan ja omalta osaltaan toimimasta vaikka siten, että selvittäisi asianmukaisen toimintatavan ja ohjeistaisi kysyjää eikä siirtäisi vastuuta yksin asiakkaalle. Tai miksi ihmeessä ohjataan tekemään valitus jokaisesta avunpyyntöyrityksestäkin?  Tässä toteutuu juuri se, että lääkäri vastoin lääkärin valaansa jättää asiakkaan ja potilaan auttamatta, hoitamatta, tukematta, jättää yksin ja hylkää ja osaltaan jälleen lisää asiakkaan hätää ja mahdollisesti syventää jo syntyneitä ahdistavia kokemuksia.

Tarkemmat selvitykset vaiheistani, kokemuksistani hoidostani ja kohtelusta olen laatinut seikkaperäisesti. Ne on liitetty potilasasiamiehen avustuksella muistutuskirjelmiin ja hänen kauttaan ne on toimitettu kyseisten erikoisalojen edustajille. Ja toteatte lausunnossanne 14.10.2009 siis näihinkin tutustuneenne. Lausuntonne ei kuitenkaan mitenkään tue tätä toteamustanne. Siksikin tähän vastineeseen joudun näinkin laajasti tilannettani selvittämään arvellen, että tästä se ehkä on sittenkin helpompi lukea ja omaksua.

Olin pitkälti valmis ja halukas neuvottelemaan asiani ja asioitteni edistymisestä. Epävarmuutta mielessäni alkoivat synnyttää muistutusten perusteella minulle lähetetyt vastineet, joita sain Päijät-Hämeen keskussairaalan hoitooni osallistuneilta lääkäreiltä tai heidän esimiehiltään. Tästäkin syystä esitin 2.10.2009  potilasasiamiehen kautta pyynnön saada käyttööni sitoumuksen, jonka lääkärit tekevät valmistuttuaan eli lääkärin valan. Ja sen lisäksi olen pyytänyt kirjallisen selvityksen lääkäreiltänne, mikäli he Päijät-Hämeen keskussairaalassa sitoutuvat joihinkin muihin, lääkärin valasta poikkeaviin sopimuksiin tai toimintaohjeisiin suhteessa potilaaseen ja potilaan hoitoon ja kohteluun.

Potilasasiamies kertoi toimittaneensa pyyntöni edelleen. Tuolloin ei vielä ollut uutisoitu sittemmin ilmenneistä tapauksista, että lääkärin tointa voivat harjoittaa vaikkapa täysin alalle kouluttamattomat henkilöt.

Nyt on ilmeisen aiheellista todeta, että koska en ole saanut pyytämiäni sitoumuksia luettavakseni tai edes mainintaa niiden olemassaolosta, joudun  pohtimaan ja kysymään ovatko hoitooni osallistuneet Päijät-Hämeen keskussairaalan lääkärit suorittaneet lääkärin tutkintojaan, joka siis edellyttää ko. lääkärin valaan sitoutumista?  Lääkärinvalan löysin Suomen Lääkäriliiton sivuilta ja totesin sen sisällön olevan sen laatuinen, että mikäli sitä olisi noudatettu hoidossani ja kohtelussani tai hoidon jälkeisiä komplikaatioita selvitettäessä, ei tällaista asiakirjamäärää milloinkaan olisi ollut tarpeen laatia.

Liitän tähän lääkärin valan tekstin. Sisällöltään se on puhutteleva ja jostain syystä olen luottanut sen merkitykseen ja siihen, että sitä todella noudattaa terveydenhuollon henkilö, joka on valmistunut ja valan tehnyt lääkäri. Mihin voin luottaa?


LÄÄKÄRINVALA
Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen.

Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.
Pidän jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoani ja arvioin työni laatua.
Suhtaudun kollegoihini kunnioittavasti ja annan heille apuani, kun he potilaita hoitaessaan sitä pyytävät. Rohkaisen potilaitani kysymään tarvittaessa myös toisen lääkärin mielipidettä.
Kunnioitan potilaani tahtoa. Pidän salassa luottamukselliset tiedot, jotka minulle on potilaita hoitaessani uskottu.

Täytän lääkärin velvollisuuteni jokaista kohtaan ketään syrjimättä enkä uhkauksestakaan käytä lääkärintaitoani ammattietiikkani vastaisesti.

Päivitetty 2.11.2004 klo 9:19



Osoitan tämän laatimani asiakirjan lisäksenne tiedoksi alaisenanne oleville lääkäreille, joitten toimista olen joutunut laatimaan muistutusasiakirjoja. Sen lisäksi katson tarpeelliseksi osoittaa tämän myös Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän hallituksen tietoon. Samoin postitan kirjelmäni kuntayhtymän johtaja Jouni Mutaselle.

Potilasasiamies Mervi Piekkarin ohjeistamana tulen laatimaan tarvittavat asiakirjat osoittaen ne Lääninhallitukselle. Valitusten tekoon minua on kaikin tavoin pyrittykin ohjaamaan, vaikka itse olin halukas neuvotellen etenemään. Valitustie on pitkä ja raskas ja näyttää siltä, ettei valitusajan aikana kyseisten lääkäreitten mielestä heidän ole ollenkaan tarpeen huolehtia potilaasta ja hänen hyvinvoinnistaan.

 Tällaiseenko ohjaa Päijät-Hämeen keskussairaala organisaationa johtajansa ohjeistamana? Tätä joudun kysymään lukiessani  esimerkiksi laatimaanne ja allekirjoittamaanne vastineesta, josta tosin puuttuu maininta, että vakuuttaisitte vastineen todenmukaisuuden ”kunnian ja omantunnon kautta”.

Itse pysyn esittämieni tosiseikkojen, dokumentoitujen potilastietojen ja oman kokemukseni takana, samoin vahvistan esittämieni kysymysten oikeellisuuden ja aiheellisuuden. Kunnian ja omantunnon kautta!

Lakimiehen puoleen minua on kehotettu kääntymään ja olenkin miettimässä, missä määrin tapahtuneet antavat aihetta käynnistää myöskin viranomaistutkinnan. Kokemukseni vahvistavat sitä, että lienee aiheellista esittää kysymyksiä, missä määrin perusturva kohdallani on jäänyt toteutumatta? Entä asiallinen ja asianmukainen kohtelu? Potilasturva? Tasa-arvo? Onko kyseessä hoitovirheen lisäksi kemiallinen pahoinpitely? Missä määrin epäasialliset kannanotot ja lääkärivalan vastainen kohtelu osoittavat henkistä julmuutta? Useampi hoidotta jättäminen? Toistuva heitteillejättö? Onko kyseessä tahallinen aiheutus? Ihmisoikeusrikkomuksia?

Viimeisin heitteillejättö tämän selvittelyprosessin yhteydessä on kirjattu psykiatrian ylilääkäri Juhani Ojasen taholta, kuten edellä on todettu. Millaisenkohan lääkärinvalan Juhani Ojanen on vannonut? Entä Minna Sharma-Arponen? Jonka laatimissa selvityksissä on laajoja epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitaisuuksia, selittelyä ja seikkoja, joita kaiketi olen oikeutettu arvioimaan ja joista minua on opetettu käyttämään nimitystä jopa totuuden muuntaminen eli valehtelu. Ja kuitenkin psykiatrian parissa työskentelevien henkilöiden toimenkuvana lienee erityisesti ihmisen henkisen hyvinvoinnin turvaaminen, terveyden edistäminen tai ainakin niitä tavoittelevien keinojen etsiminen yhdessä asiakkaan kanssa.

Olen ollut yhteydessä Sosiaali- ja terveysministeriöön ja siellä lakimies Jaana Huhdalle ilmaissut huolestuneisuuteni siitä, että lakimääräiset perusturvaan kuuluvat asiat eivät ole Lahdessa toteutuneet kohdallani, ei perusterveydenhuollon osalta, ei erikoissairaanhoidon osalta, ei niitten keskinäisen yhteistyön osalta eikä nyttemmin myös muitten viranomaistahojen osalta, joitten lain mukaan kuuluisi huolehtia vammautuneesta ja lisäksi yhteistyössä terveydenhuollon yksiköiden kanssa.

 Ote yhteydenotostani: ” Kovin hankalalta vain tuntuu, mikäli Suomessa on menty siihen, että lakimääräisiä perusoikeuksia ja lain säätämää perusturvaa joutuu hakemaan lakimiehen avustuksella tai oikeusteitse. Toisaalta mikään taho ei pyynnöistäni huolimatta ole myöskään osoittanut, miten ja minkä viranomaisen avustuksella voin ylipäätään rahoittaa esimerkiksi lakimiehen käytöstä minulle aiheutuvat kustannukset.”

Odotan sieltä kannanottoa tähän lakimiesasiaan rahoittamisohjeineen.

Mielenkiintoinen on myös ylilääkäri Raimo Kettusen kirjallinen toteamus: ” Lain mukaan ihmisillä on oikeus saada halutessaan julkisen terveydenhuollon palveluita kaikkiin sairauksiin siinä laajuudessa, kuin sairaus hoitavan lääkärin arvioimana edellyttää. Jos esimerkiksi potilaan astma vaatii keuhkosairauksien erikoislääkärin tutkimuksia tai seurantaa, PHKS on velvollinen hoitamaan tällaisia potilaita, mikäli hän ei itse halua käydä yksityislääkärillä.”

Mielenkiintoista tässä on, että lain mukaan ihmisillä on siis oikeus saada julkisen terveydenhuollon palveluja myös PHKS:ssa, mutta joista Kettunen samalla toteaa, että ne mahdollistuvat, mikäli ihminen ei HALUA käydä yksityislääkärillä.  Jotenkin tämä sotii perusturvaa, perustuslakia ja voimassaolevaa sosiaalilainsäädäntöä vastaan. Vai ovatko ne lait ollenkaan voimassa? Ja miten niitä saa soveltaa? Ja kuka niitä tulkitsee ja miten? Miten niitä ohjeistetaan tulkitsemaan? Näihinkin kysymyksiin odotan vastauksia sosiaali- ja terveysministeriöstä. Nyt odotan niihin vastauksia myös taholtanne.

Mielelläni varsinkin tässä tilanteessa, että PHKS on toimillaan aiheuttanut terveyteni heikentymisen ja osin sen menettämisen ja vammautumiseni, käyttäisin ensisijaisesti ja vaikka yksinomaan yksityislääkärin palveluja. Taloudellisesti minulla siihen vain ei ole mitään mahdollisuuksia.
Herääkin kysymys, onko Päijät-Hämeen keskussairaala halukas rahoittamaan syntyneitten aiheutusten tutkimuksen, hoidon ja muut tarvittavat toimenpiteet kuntoutuksineen ja tarvittavine tukitoimineen yksityissektorilla? Joka voisi olla kannaltani kaikkein turvallisinta ja voisi tapahtua ulkopuolella Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin, mikäli täältä ei asiantuntemusta löydy tai halukkuutta vastata tapahtuneesta tai edes kykyä perehtyä tilanteeseen.

Kummastusta minussa herättää myöskin se, että kirurgialle osoittamani ja 8.9.2009 toimittamani selvityspyyntö oli ensi alkuun kadonnut potilasasiamiehen asiakirjoihin ja on toimitettu edelleen vasta kiirehtimiseni jälkeen 9.11.2009. Vastauksen tähän olen saanut päivättynä 9.12.2009. Vastineessa todetaan: ”Teille varataan jatkossa käynti käsikirurgi Jorma Jokirannan vastaanotolle, jossa arvioidaan olkapään suhteen mahdolliset hoitokeinot”.

Asioidessani potilasasiamies Mervi Piekkarin kanssa torstaina 25.2.2010 totesin, ettei kirurgian taholta ole otettu mitään yhteyttä. Potilasasiamies tarkisti tilanteen ja sai tietää, ettei minua ole laitettu edes ajanvarausjonoon. Näinkö asiani siltäkin osin etenevät PHKS:ssa  - pelkästään kangerrellen?
Pyynnöstä olen esittänyt kirjallisesti Päijät-Hämeen keskussairaalalle oman näkemykseni ja omat tavoitteeni, miten ja missä järjestyksessä on syytä edetä asiassani. Tarkemmin toimittamaani asiakirjaa ja varsinkin sitä, miksi siihen ei ole ollenkaan reagoitu, selvittänee ylilääkäri Juhani Ojanen.

Koska otsikossa laatimanne lausunto on julkinen ja virallinen asiakirja, on se ollut yhtenä asiakirjana käytettävissä, kun YLE:n Ajankohtaistoimituksen toimittaja on haastatellut minua kokemuksistani terveydenhuollon toimien kohteena. Aihetta on käsitellyt helmikuussa 2010 TV 1 MOT-ohjelmassaan  ”Bentsoa suonissa”. Lausuntonne herätti melkoista ihmetystä toimittajassa. Samoin yritys, joka on perehtynyt lääkityksiini Päijät-Hämeen keskussairaalassa, on ilmaissut omanlaisensa, vähemmän mairittelevan kannan sairaalan johdon tavasta vastata tehtyihin selvityspyyntöihin, selvittämättä taustaa ja perehtymättä ollenkaan asiaan.

Samaa tapaa käyttänee lisäksenne myös alaisuudessanne oleva muu lääkärikunta omissa vastineissaan, asiaan perehtymättä jyrkästi kiistetään kaikki, torjutaan tapahtunut ja pyritään asia kääntämään niin, että minä ilmeisesti itse olenkin vastuussa jopa lääkityksistäni. Näitä vastineita on mielenkiinnolla Ylen asiaohjelmien toimittaja suostumuksellani tutkinut.

Osaltaan myös uusia mutkia asian selvittelyyn on aiheuttanut psykiatrian avohoidon ylilääkäri Juhani Ojanen, jonka vastineen kohtuuttoman viipymisen takia esimerkiksi monisyistä ja laajaa asiaa ei toimituksellisesti ollut mahdollista kyseiseen ohjelmaan sisällyttää. Puhumattakaan siitä, että lähes puolen vuoden mittainen vastineitten laatimisaika on aiheuttanut viivettä ja epäselvyyttä sekä mutkistanut mahdollisuuksiani pyrkiessäni saamaan apua ja tarvittavia tukitoimia tilanteeseeni.

Vammani ja vammaisuuteni ei jää lomille eikä tunne vapaapäiviä, vaan minun on päivittäin pyrittävä huolehtimaan vaikkapa perustarpeistani. Saati sitten näitten laajojen selvittelyjen hoitamisesta, joiden laatimiseen ja joita koskevan aineiston kokoamiseen en pyynnöistäni huolimatta saa apua miltään taholta, vaikka kuten olen todennut useammallekin lääkärille, ovat näkeminen, kirjoittaminen, konetyöskentely, jaksaminen ja varsinkin puolensa pitäminen lääkäreitten kohtelua vastaan alkaneet entisestään vaikeutua.  Minulla ei ole nähtävästi vaihtoehtoa, niin paljon ainakin itse omaa elämääni kunnioitan ja olen valmis sen eteen edelleenkin ponnistelemaan.

Tässä tilanteessa joudunkin miettimään syvästi, mitä mahtavat tarkoittaa Suomen Lääkäriliiton sivuille kirjatut lääkärin eettiset ohjeet? Esitänkin, että kirjallisesti kerrotte minulle, miten ne toteutuvat, missä ne toteutuvat ja miten ne ovat toteutuneet asioidessani Päijät-Hämeen keskussairaalassa?


”Eettiset kysymykset ovat olennainen osa lääkärin työtä. Ongelmat muuttuvat, mutta lääkärin tulee aina palvella lähimmäisiään ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Lääkärin päämääriä ovat terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen.”


Kokemukseni terveydenhuollon toimenpiteitten kohteena saatetaan nostaa esiin ohjelma-aiheeksi uudelleen ja varsinkin nyt, kun on osoittautumassa todeksi, että sen lisäksi, että Päijät-Hämeen keskussairaalan lääkärit ovat jättäneet minut potilaana heitteille, on sen tekemässä nähtävästi myös sairaala organisaationa. Eikä nähtävästi pysty eikä halua vastata tekemisistään eikä henkilöstönsä mahdollisista virheistä.

Mikäli asia saa ansaitsemaansa julkisuutta, ei voida välttyä myöskään käyttämästä yksilöidysti hoitoon ja kohteluun liittyneitten lääkäreitten nimiä, asiakirjoja ja niiden laatijoitten nimiä eikä myöskään voida olla arvioimatta tapaa, jolla Päijät-Hämeen keskussairaala kokonaisuudessaan hoitaa potilaita. On ilmeisesti täysin mahdollista, etten ole ainoa potilas, joka on joutunut näin monimutkaiseen ja haastavaan tilanteeseen. Tai mikäli olen ainoa, on tilanteen korjaaminen varsin yksinkertaista ja nopeaa.

Haastatteluni laatinut toimittaja olikin kovin kiinnostunut kertomansa mukaan selvittämään myös, missä määrin Päijät-Hämeen keskussairaalan toimista on laadittu potilasvahinkoilmoituksia tai tehty kanteluja suhteessa muihin sairaanhoitopiireihin. Tätä kiinnostusta lisäsi myös paikallislehden uutisointi viime syksyisestä tapauskäsittelystä käräjäoikeudessa, samoin uutisoitiin valtakunnallisesti paljonkin viime syksyn aikaan lääkitysasioista, lääkitysvirheistä, valvonnan puutteesta ja lääkäreitten oikeudesta kirjoittaa keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä.


Päijät-Hämeen keskussairaalan toimet, saamani osin jopa epäasialliset ja lääkärin valan vastaiset kannanotot ja vastineet ovat kovinkin ristiriitaisia myöskin sen toteamuksen kanssa, että minun on puoleltani noudatettava kaikkia mahdollisia pykäliä ja asetuksia, joilla säädellään hoidon saamista tai että neuvottelujen sijaan onkin käytettävä virallisia, kankeita ja aikaa vieviä valitus- ja muistutusreittejä, jotka lienevät tukossa ja joissa on pahimmillaan vuosien mittaiset käsittelyajat.

Tässä yhteydessä haluan mainita erikseen kiitoksin ylilääkäri Raimo Kettusen osoittaman yrityksen osaltaan lähestyä asiaa mielestäni oikealle lääkärille kuuluvalla tavalla. Hän omasta puolestaan kirjallisesti on pyytänyt anteeksi, että hänen alaisenaan olevan lääkärin, Jyrki Kotaniemen ja minun potilaana lääkäri-potilas-suhde on epäonnistunut. Kiitos ylilääkäri Raimo Kettuselle myöskin tapaamisen ehdottamisesta ja järjestämisestä 5.11.2009. Jolla tapaamisella arvelimme saavamme jonkinlaisen neuvotteluyhteyden käynnistymään muidenkin asianosaisten kanssa. Toisin kuitenkin on kaiketi käynyt.

Lääkäri Jyrki Kotaniemen eikä muidenkaan muistutusten kohteena olevien lääkäreiden ole mielestään ollut tarpeen edes pahoitella tapahtuneita tai tapahtumatta jättämisiään. Päinvastoin he pyrkivät taidokkain sanankääntein kääntämään asian minua vastaan. Näinkö toimii lääkärin valan tehnyt lääkäri? Kaikkein monisanaisimmat, monimutkaisimmat ja vähiten asiaa edistävät lausunnot ovat kirjoittaneen psykiatrian taholta psykiatrian erikoislääkäri Minna Sharma-Arponen sekä psykiatrian avohoidon ylilääkäri Juhani Ojanen. Näistä ovat minun lisäkseni asiaani tuntevat tahot yrittäneet löytää johdonmukaisuutta tai ilmausta että minua yritettäisi tapahtuneitten takia auttaa, tuloksetta.

Tämä kirjeeni on tarkoituksella melko laaja, kuten aiemmin tässä totesin.  Asiakin on laaja ja asian ydin on oma ainutkertainen elämäni ja oma halukkuuteni pitää yllä sitä niissä puitteissa kuin se enää on mahdollista. Laadukkaasta elämästä ei juurikaan enää voi puhua, ja siitäkään syystä minulla ei ole varaa antaa lääkäreitten toimillaan sen laatua enempi ainakaan huonontaa.

Siksi en pyydä teiltä kommentteja tähän vastauskirjeeseeni, pyydän ainoastaan vastaukset esittämiini kysymyksiini. Vastausten on oltava asiallisia ja sen sisältöisiä, että niitä tarvittaessa voi tulkita vaikka lakimies ja että ne kestävät eri asiantuntijatahojen ja julkisenkin arvioinnin. Painotan sitä, että en ota vastaan mitään kommentteja tai lauselmia, jotka joltainkaan osin pyrkivät mitätöimään kokemukseni. Edellytän, että vastausten on oltava asiaani edistäviä ja osoitettava, että tähän aineistoon on perehdytty. Ja lisäksi sellaisia, että voitte vahvistaa niiden oikeellisuuden ”kunnian ja omantunnon kautta”.

Hyvän hallintotavan mukaisessa järjestyksessä voinen odottaa kirjallista selvitystänne kohtuullisessa ajassa ja siten, että se on käytettävissäni viimeistään maanantaina 22.3.2010.

Pahoittelen, mikäli tässä asiakirjassa esiintyy toistoa tai monenkertaista asian painotusta.  Syynä on toisaalta se, että kokemusteni mukaisesti joudun edelleenkin  yksinkertaisetkin asiat ”vääntämään rautalangasta”, jotta niihin otettaisi kantaa. Toinen ja merkittävämpikin seikka on se, että olen joutunut laatimaan tätä asiakirjaa monessa osassa vointini mukaan ja huomaan, että jaksamiseni on edelleen heikentynyt, motoriikan ongelmat korostuneet, heikentyneen näön takia joudun tekstiä käsittelemään erityisvälinein ja asiakirjoja lukemaan suurennuslasin avulla jne.
Ilmeisesti kuitenkin alaistenne taholta saattaa löytyä henkilö, joka tarvittaessa vaikka tekee tiivistelmän tästä asiakirjastani ja noukkii tekstistä esittämäni kysymykset.

Vastausasiakirjaanne odottaen

Tapani Tuominen

osoite:         Pohjoinen Liipolankatu 16 D 70
                     15500 Lahti



Kirjeen jakelu tässä vaiheessa vastaanottajaksi merkityn keskussairaalan johtaja Martti Taljan lisäksi:

kirurgian ylilääkäri Markku Luostarinen
ortopedian ylilääkäri Jussi Haapala
neurologian ylilääkäri Liisa Luostarinen, hänen toimestaan edelleen tiedoksi neurologi Anitta Ruuskanen
sisätautien ylilääkäri Raimo Kettunen, hänen toimestaan edelleen tiedoksi ylilääkäri Jyrki Kotaniemi
psykiatrian avohoidon ylilääkäri Juhani Ojanen, hänen toimestaan edelleen tiedoksi osaston ylilääkäri Minna Sharma-Arponen, samoin tiedoksi asiointiini viimeisimmäksi hoitavaksi lääkäriksi merkitty Per-Erik Bredbacka
Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymä, kuntayhtymän johtaja Jouni Mutanen ja tarvittaessa hänen toimestaan edelleen
Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän hallitus, hallituksen jäsen Matti Kataja ja tarvittaessa hänen toimestaan edelleen
potilasasiamies Mervi Piekkari

Kyllä se siitä...

Kyllä se siitä!


Kyllä se siitä…!   (Kannustuksia ja kehotuksia, joita olen saanut ja saan edelleen)


Älä ajattele!
Sattuuhan näitä!
Mene kotiin ja yritä pärjätä!
Tee valitus!
Ei kuulu minun toimenkuvaani!
Kyllä minä ymmärrän!
Ei ole totta, ei ole mahdollista!
Katso itsekin peiliin! Mene itsekin peilin eteen!
Rukoilemme puolestasi, että jaksat tehdä parannuksen!
Rakastamme sinua niin paljon, että annamme olla ihan yksin ja rauhassa!
Yritä pärjätä!
Et ole ainoa!
Myy auto tai vaihda halvempaan, että voit ostaa apua!
Ajattelin, että haluat olla yksin.

...että kyllä se siitä...


(Postini ja yhteydenottoni on jätetty ja jätetään edelleen huomiotta tai ainakin vastaamatta. Jossain vaiheessa yritin helpottaa tilannetta seuraavalla…. ei auttanut...!)

Tähän postiin voi vastata lyhyesti valitsemalla yhdestä kolmeen vastausta seuraavista suosikkivaihtoehdoista:

1. kyllä se siitä
2. älä ajattele
3. älä välitä
4. rukoilen puolestasi
5. on minullakin paha olo
6. ajattele niitä, joilla on vielä huonommin
7. sattuuhan sitä
8. tämän on vain elämää
9. älä yhtään yritä
10. mahtavaa, kyllä sinun täytyy jatkaa ja jaksaa
11. kyllä minä ymmärrän
12. ei kuulu toimenkuvaani
13. tee valitus
14. voi voi
15. ei ole totta
16. tee parannus synneistäsi
17. pitihän se arvata
18.muista, että paljon ois aihetta lapsella kiittää
19. tämähän on vain maallista
20. mitä väliä
21. ihan sama
22. aivan se ja sama
23. hmm...
24. yritä pärjätä
25. mielenkiintoista
26. ei voi olla totta
27. nyt kyllä kuvittelet
28. ei tarvi pelleillä
29. olet kovin vaatelias
30. ... jokin vapaavalintainen 'kannustava' toteamus...

20.11.2011, virallinen tiedote osoitettuna Etelä-Suomen aluehallintovirastolle


Lähettäjä Tapani Tuominen <Tapani.Tuominen@wippies.fi>

Vastaanottaja Aki.Miettinen@onewaymission.fi , Ann.Rose@ess.fi , Anu.Asikainen@lahti.fi , Ari.Kukka@lahti.fi , Eija.Kupiainen@ess.fi , Eija.Urpelainen@lahdentalot.fi , Heli.Lahtinen@lahti.fi , Jaana.Alhasto@invalidiliitto.fi , Jaana.Huhta@stm.fi , Juhani.Jokelainen@lahdentalot.fi , Jyrki.Katainen@eduskunta.fi , Maren.Olkkonen@lahti.fi , Mauno.Judstrom@lahti.fi , Merja.Hjelt@lahti.fi , Milja.Louhela@lahti.fi , Paivi.Repo@hs.fi , Pia.Peltomaa@lahti.fi , Raili.Hyotylainen@lahti.fi , Riikka.Venalainen@hs.fi , Risto.Raivio@lahti.fi , Satu.Rautajoki@phsotey.fi , Tiina.Kuusisto@invalidiliitto.fi , alli.puirava@proedu.fi , eija.paulamaki@evl.fi , fystek@fystek.fi , hilkka.leppanen@phnet.fi , ilkka.viljanen@lahti.fi , jaskanissinen@hotmail.com , jenni.mettala@phsps.fi , jouni.mutanen@phsotey.fi , juha.rehula@eduskunta.fi , jurgen.skaffari@evl.fi , kaija.jyrkka@evl.fi , kari.salmi@lahti.fi , lahti.oikapu@oikeus.fi , leena.luhtanen@phnet.fi , marja.mikkelsson@phsotey.fi , martti.talja@phsotey.fi , matti.kataja@asianajotoimistomattikataja.fi , matti.koskinen@lahdentalot.fi , mervi.piekkari@phsotey.fi , mika.mannisto@hyvanolonmediat.fi , paula.risikko@eduskunta.fi , pauli.puirava@proedu.fi , pertti.merenluoto@lahdentalot.fi , petri.valimaki@perheniemi.com , risto.burman@kvtl.fi , tiina.lundell@yle.fi , tuija.nurmi10@gmail.com , tupu.sammaljarvi@kvtl.fi , veli.penttila@phsotey.fi , vesa.hirvonen@helsinki.fi Kopio jaana.jokiniitty@avi.fi , marja.kapanen@avi.fi Lähetetty 20.11.2011 17:32:54

Aihe Tiedoksi Fw: 20.11.2011, virallinen tiedote osoitettuna Etelä-Suomen aluehallintovirastolle
Wtagit
&    
Viesti

Viittaan alle liittämääni, otsikossa mainittuun sähköiseen asiakirjaan, jonka olen toimittanut tänään Etelä-Suomen aluehallintovirastolle osoitettuna jaana.jokiniitty@avi.fi sekä marja.kapanen@avi.fi tiedoksi ja toimenpiteitä varten.

Tämä asiakirja tiedoksi jakelun mukaisesti. Mahdolliset kannanotot tai vastaukset pyydän osoittamaan em. tahoille Etelä-Suomen aluehallintovirastolle.


Tapani Tuominen
Lahti


jakelu:

Aki.Miettinen@onewaymission.fi, alli.puirava@proedu.fi, Merja.Hjelt@lahti.fi, eija.paulamaki@evl.fi, Ann.Rose@ess.fi, Eija.Kupiainen@ess.fi, fystek@fystek.fi, Paivi.Repo@hs.fi, Riikka.Venalainen@hs.fi, hilkka.leppanen@phnet.fi, jurgen.skaffari@evl.fi, kaija.jyrkka@evl.fi, risto.burman@kvtl.fi, tupu.sammaljarvi@kvtl.fi, leena.luhtanen@phnet.fi, Ari.Kukka@lahti.fi, Heli.Lahtinen@lahti.fi, Pia.Peltomaa@lahti.fi, Maren.Olkkonen@lahti.fi, Mauno.Judstrom@lahti.fi, Raili.Hyotylainen@lahti.fi, Risto.Raivio@lahti.fi, matti.kataja@asianajotoimistomattikataja.fi, mika.mannisto@hyvanolonmediat.fi, pauli.puirava@proedu.fi, jenni.mettala@phsps.fi, Satu.Rautajoki@phsotey.fi, Tiina.Kuusisto@invalidiliitto.fi, Jaana.Alhasto@invalidiliitto.fi, marja.mikkelsson@phsotey.fi, mervi.piekkari@phsotey.fi, martti.talja@phsotey.fi, veli.penttila@phsotey.fi, petri.valimaki@perheniemi.com, Jaana.Huhta@stm.fi, Jyrki.Katainen@eduskunta.fi, tiina.lundell@yle.fi, vesa.hirvonen@helsinki.fi, tuija.nurmi10@gmail.com, ilkka.viljanen@lahti.fi, jaskanissinen@hotmail.com, kari.salmi@lahti.fi, juha.rehula@eduskunta.fi, paula.risikko@eduskunta.fi, Anu.Asikainen@lahti.fi, Milja.Louhela@lahti.fi, Eija.Urpelainen@lahdentalot.fi, Juhani.Jokelainen@lahdentalot.fi, matti.koskinen@lahdentalot.fi , pertti.merenluoto@lahdentalot.fi, lahti.oikapu@oikeus.fi, jouni.mutanen@phsotey.fi





--- Alkuperäinen viesti ---
Aihe: 20.11.2011
Lähetetty: 20.11.2011 15:53
Lähettäjä: Tapani Tuominen [Tapani.Tuominen@wippies.fi]

Viittaan sähköpostiini 23.10.2011 ja siinä mainitsemaani puheluun 18.10.2011.
Tänään 20.11.2011, kuukauden aika puhelustani, joudun toteamaan, että en ole saanut pyytämiäni ohjeistuksia enkä tilanneselvityksiä toistuvista pyynnöistäni huolimatta. Mitä ilmeisimmin myöskään viranomaistahoa edustava Etelä-Suomen aluehallintovirasto ei puoleltaan ole pystynyt noudattamaan kohtuullista määräaikaa saattaakseen asiani etenemään ja näin ollen joutunen tulkitsemaan, että myös viranomainen tahollaan on jättänyt asiani hoitamatta edukseni.


Toimittamistani asiakirjoista selviää, että vointini on romahtanut niin, että en ole itse ja omatoimisesti kykenevä enää antamaan lisäselvityksiä, en laatimaan mahdollisesti tarvittavia lisäkanteluja, en pysty enää selviytymään itse ja itsenäisesti arjenkaan toimista, joihin en niihinkään pysty enää ostamaan yksityiseltä taholta apua.

Näin ollen ilmaisen virallisena kantanani, että vetoan vammautumiseeni ja joudun vetäytymään hoitamasta asiaani ja kantamasta kokonaisvastuuta. Esitän lisäksi virallisesti ja ihmisoikeuksiini vedoten, että viranomaisen on osoitettava välittömästi taho, jonka vastuulle kuulun Suomen kansalaisena ja Lahden kaupungin asukkaana tilanteessa, että mitä ilmeisimmin olen vammautettu terveydenhuollon toimien ja toimimattomuuden seurauksena jääden itse ja yksin vastaamaan tapahtuneista.


Lisäksi asiakirjat todentavat, että olen täysin itsestäni riippumattomista syistä asunnoton. Samoin taloudellisesti henkilökohtaisessa konkurssitilassa. Laajat selvitykset ja yhteydenotot sekä niitten tuloksettomuus oikeuttanevat toteamaan, että minut on täydellisesti hylätty ja jätetty heitteille myöskin ihmisenä ja näin ollen vähintään kohtuullinen tulkintani on, ettei ihmisoikeuksiani ole kunnioitettu.

Huolestuttavinta on, että tilanteestani on tietoinen ja näin ollen vaitiolollaan tukevat ihmisoikeuksieni loukkaamista tutkinnanalaisten Lahden kaupunkia edustavien virkamiesten ja viranomaisten lisäksi tutkinnassa oleva erikoissairaanhoitoa edustava Päijät-Hämeen keskussairaala samoin Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin kuntayhtymä. Asiastani ja tilanteestani on tietoinen myös Sosiaali- ja terveysministeriö, peruspalveluministeri, sosiaaliministeri, nykyinen pääministeri, nykyinen sisäministeri jne. Julkista sanaa edustava Yle:n sekä Mot-toimitus että Inhimillinen Tekijä, Helsingin Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat. Samoinkuin ihmisyyttä edustava Suomen evankelisluterilainen kirkko kuin myös muutamat Suomen vapaita suuntia edustavat hengelliset tahot. Myöskin joitakin vammaisjärjestöjä edustavia tahoja olen tiedottanut asiastani.

Mainituille tahoille osoitetut yhteydenotot ovat pyynnöstä käytettävissä ja todentavat tässä ilmaisemani.

Tämän postin lähetän ensi vaiheessa tiedoksi ja toimenpiteitä varten Etelä-Suomen aluehallintovirastolle vastaanottajina ylitarkastaja Jaana Jokiniitty jaana.jokiniitty@avi.fi sekä aluehallintoylilääkäri Marja Kapanen marja.kapanen@avi.fi.

Olen laatimassa postituslistaa tahoista, joihin olen ollut yhteydessä asiastani ja joitten katson olevan tarpeen tietää nykytilanteeni ja edellä esittämäni. Tulen toimittamaan tämän sähköisen asiakirjan kopiokappaleen sen mukaisesti tiedoksi jaksamiseni mukaan. Siitä lähetän aluehallintovirastolle erillisen tiedon.



Pidän kohtuullisena ja oikeudenmukaisena, että viranomainen ryhtyy puoleltaan tutkintaan myöskin, mikäli minun toimissani on ollut tai oletettavissakaan vilpillisyyttä tai vastuun pakoilua, epäasiallisuutta tai laittomuuden oletustakaan.


Tapani Tuominen





--- Alkuperäinen viesti ---
Aihe: Puheluni 18.10.2011 / Viestini
Lähetetty: 23.10.2011 10:02
Lähettäjä: Tapani Tuominen [Tapani.Tuominen@wippies.fi]

Hei, viittaan puheluuni tiistaina 18.10.2011, jossa ilmaisin olevani varsin hankalassa tilanteessa ja joudun vain odottamaan jotain jollain aikataululla. Täsmennän tässä puheluani.

Olen yrittänyt saada selvyyttä asemastani, oikeuksistani sekä tämän hetkisestä tilanteestani asiakirjoilla, jotka olen toimittanut 3.8.2011 sekä sähköpostitse että kirjeitse (tämän postin lopussa). Alla lisäksi vastausposti, jonka olen saanut aluehallintoylilääkäri Marja Kapaselta 29.8.2011, joka posti ei vastaa kysymyksiini tai niihin on vastattu varsin vaikeasti tulkittavin ilmauksin eikä ollenkaan yksityiskohtaisesti esittämäni mukaisesti.

Joudun etsimään tälle odotteluajalle paikkaa ja tahoa, jossa voin turvallisesti elää ja siis odottaa viranomaisen kannanottoa ja päätöksiä, olenko ja missä määrin oikeutettu Suomen kansalaiselle / Lahden kaupungin asukkaalle kuuluviin perusoikeuksiin ja missä määrin vastuu tapahtumista on muillakin tahoilla kuin nyt minulla. Sekä asian etenemisen kannalta, terveyteni kannalta, teveyden edelleen heikkenemisen kannalta, henkisen jaksamisen kannalta kuin myös taloudellisesti.

Pyydän ystävällisesti yhteistyötä Kouvolan yksikön kanssa, joka on kieltäytynyt minua ohjeistamasta. Ja voinet opastaa, miten edetä ja toisaalta myöskin antaa jonkin viranomaislausuman asian tämän hetkisestä tilanteesta. Sen tarvitsen mm. hakiessani nyt tilapäistä oleskelumahdollisuutta Suomen ulkopuolella.

Tähän joudun päätymään siksikin, että nyt lisäksi asuntotilanteeni on edelleen vaiheessa, että vuokrasopimukseni on irtisanottu päättymään 31.1.2012 ja edelleenkään Lahden kaupungin vuokra-asuntoasioita hoitava Lahden Talot Oy ei katso olevansa velvollinen tarjoamaan asuntoa. Tästä olen lähettänyt ajantasaista tietoa sähköposini 31.7.2011 liitetiedostona "Asuntoon ja asumiseen liittyvää tietoa...".



Odotan yhteydenottoasi, kuten tiistaina sovittiin.

Terveisin

Tapani Tuominen

Hävettää rankasti olla lahtelainen ...

Lähettäjä Tapani.Tuominen@wippies.fi
Vastaanottaja ilkka.viljanen@eduskunta.fi
Lähetetty 23.3.2009 21:22:28
Aihe Hävettää rankasti...


...olla lahtelainen. Harmittaa, että elämä on johdattanut takaisin synnyinkaupunkiin. Keljuttaa, että ne arvot, jotka ovat ohjanneet minua ja joitten mukaan olen elänyt ja jopa äänestänyt, ovat lahtelaisessa politiikassa vain korulauseita ja kauniita sanoja. Ikävältä tuntuu, että se työ, jonka isämme ovat tehneet vapautemme ja hyvinvointimme eteen, on poljettu lokaan. Voiko olla niin, että ne opetukset joita vanhempamme ovat meihin juurruttaneet kodeissamme ja myös Onnelantien rukoushuoneella - koti, uskonto, isänmaa - ovat vain kaukaista kaikua?


Aika rankan kuuloinen aloitus, mutta kuvannee sitä, että nyt ottaa päähän ja rankasti. Tässä kirjoittelee Tapani Tuominen, 57-vuotias syntyperäinen lahtelainen. Jonka elämä kuljetti asumaan yli kaksikymmentä vuotta muualla ja jonka elämä kuljetti takaisin synnyinkaupunkiin. Ilmeisesti ajatuksella viettää täällä turvallinen loppuelämä, johon arvelin kuuluvan myös voida ottaa arvokkaasti vastaan alkava vanhuus. Nyt olen asunut täällä uudelleen vuodesta 1997 ja parin viime vuoden aikana joutunut karvaasti kokemaan, että Lahti ei sittenkään taida olla ystävällinen, palveleva eikä turvallinen kaupunki.


Yllättäen elämä alkoi riepottaa sairauksilla, joiden hoitoon olen yrittänyt saada apua perusterveydenhuollosta, yrittänyt saada tukea jaksamiseen sosiaalitoimen kautta kotipalvelun muodossa sekä vammaispalvelujen asiakkaana. Monen karvaan kokemuksen jälkeen tilanteeseen on reagoinut poliittisesti kanssani ja sinunkin kanssasi samoin ajatteleva Leena Luhtanen? Otettuani muutaman kerran yhteyttä, hän reagoi pahoittelemalla lahtelaista päätöksentekoa ja totesi, että taitaa olla turvallisinta muuttaa Lahdesta pois, jotta perusturva voisi toteutua. Se oli vilpitön ja empaattinen reagointi, mutta ei johtanut mihinkään.


Itsekin olin valmis muuttamaan pois Lahdesta, kunnes totesin että ei se voi olla näin. Voiko nykypäivänä ainoa mahdollisuus olla vaihtaa paikkakuntaa? Lähteä "kaupittelemaan" itseään asukkaaksi ja veronmaksajaksi johonkin kuntaan, jonka periaatteisiin voisi kuulua asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen?

Olin ajatellut omin toimin ja omin voimin viedä asioitani eteenpäin, mutta aina on seinä vastassa. Siksi kirjoitan sinulle nyt, keinot on käytetty ja voimat vähissä. Keljuttaa vain noinkin tunteikkaasti aloittaa tämä yhteydenotto. Olen aina ollut sitä mieltä, että ei ole korrektia käyttää tuttuja, puolituttuja, ystäviä tai puolue'tovereita' saadakseen asiansa kuulluksi. Mutta niin näyttää olevan.

Tässä muutama kokemus lyhyesti. Nämä olen kirjannut sitä varten, että asioita on syytä lähteä viemään eteenpäin tukeutuen joko lehdistöön tai oikeusavustajaan. Pyydän sinulta ystävällisesti kannanottoa, miten toimia.


Tämän tekstin olen kirjoittanut Lahden kaupungin vammaispalveluasioita hoitavalle Arja Koskiselle, joka on pyrkinyt osaltaan etsimään ratkaisuja käytännön toimien helpottamiseksi. Siellä taholla tilanne on keskeytynyt siihen, että minulta pyydetään aina vain uusia selvityksiä ja lausuntoja kaikkien sinne toimittamieni lääkärilausuntojen lisäksi. Minä vain en jaksa enää selvittää asioitani kenellekään, kun mikään ei tunnu riittävän. Ihmistä voitaneen pompottaa aivan mielinmäärin ja omituista on, että juuri silloin olisi tarpeen olla vahva ja jaksava, kun voimat ovat vähissä ja on apua ja tukea hakemassa. Tämä on merkillinen yhtälö, joka vain ei toimi.


----------------------------------------------

Selvityksestäni lainaus:

"Tilanteet toivat minut siis asiakkaaksi vammaispalveluihin. Sitä edelsivät yritykset saada apua ja tukea vointini turvaamiseen. Jotka epäonnistuivat täysin. Kerron tässä lyhyesti, jos osaan, mikä kotihoidon tilanne kohdallani viime keväänä oli. Tuossa vaiheessa henkilö, joka vapaaehtoisena auttoi minua useamman kuukauden ajan, joutui väistymään kuvioista omien työtilanteittensa takia.

Minulle annettiin yhteystiedot Lahden kaupungin kotihoitoon, jonne otinkin yhteyttä ja josta tultiinkin kotiini tekemään kartoitus. Todettiin, että reuma oli edennyt hankalaksi, lisäksi rasitteenani olivat pitkä flunssa sekä vatsatauti. Vointini oli niin huono, että kepin kanssa jaksoin käydä omatoimisesti wc:ssä ja kykenin syömään valmiiksi katetun ruuan, joko keittiön pöydän äärellä tai sängyn reunalla istuen. Peseytymiseen ja pukeutumiseen tarvitsin apua samoin jos jouduin lähtemään asioille, tuolloin en pystynyt kävelemään juurikaan, vaan pyörätuoli oli ainoa apuneuvo. Jonka kanssa siis ei päässyt edes talosta ulos ilman avustajaa.

Todettiin, että tarvitsen toistaiseksi apua arjen toimiin, jotta voin keskittyä hoitamaan omaa vointisuuttani ilman paineita ja huolia. Kotihoidon ohjaaja, joka tekikin kirjallisen päätöksen minulle myönnetystä avusta, kertoi että luonani käydään kahdesti päivässä, perussiivous hoidetaan, samoin pyykkihuolto, avustetaan pukeutumisessa jne. Lisäksi hän totesi, että puolestani soitetaan ja muutetaan mm. varattu lääkäriaika. Ateriapalvelua varten hän otti huomioon allergiani, esim. viljat, kala jne. Lisäksi paikalla kartoituksessa mukana olleen kotiavustajan sovittiin olevan ikäänkuin vakituinen kävijä, koska hän näin on tietoinen tilanteestani.

Iloisena ilmoitin vapaaehtoistyössä olleelle avustajalleni, että nyt asia on hoidossa. Samoin lapsille. Todettiin, että voidaan huokaista helpotuksesta. Kunnes seuraavana aamuna, jolloin kotihoidon piti alkaa, kotiini ei tullutkaan sovittu henkilö, vaan antamallani avaimella sisään pyyhkäisi outo naisihminen, joka ilmoitti olevansa kotihoidon ohjaaja. Kysyin, missä eilen tapaamani henkilöt ovat, sain vastauksen että minun täytyy ymmärtää että muutoksia voi tulla. Tämä ohjaaja istuutui tukevasti keinutuoliini ja ilmoitti minun olevan niin vaatelias henkilö, että he eivät voi toteuttaa vaatimuksiani. En kuulemma saa apua puheluihin, verenpainetta ei mitata ellei lääkäri määrää, jolle lääkärille minua ei kuitenkaan auteta, kotihoidon lääkärille en kuulemma mitenkään pääse jne. Ja että minun täytyy kääntyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen. Tiskit tiskattiin ja naiset häipyivät ovesta ulos. 

Minä jäin keppiini nojaten seisomaan kädessäni ilmoitus minulle varatusta lääkäriajasta, jota sitäkään ei siis puolestani hoidettu. Lisäksi seuraavana päivänä todettiin yksioikoisesti, että minulle onkin tilattu tavallinen ruoka. Näin ollen söin kalaa, joka aiheutti vesiripulin. Sitä seuraavana päivänä söin pastaa, jonka vehnä aiheutti jälleen vatsavaivoja. Jaksoin soittaa ateripalveluun ja ilmoittaa etten halua sieltä enää ruokaa. Asiaa siellä hoitava henkilö oli kauhuissaan tavasta ohittaa hänet, hän oli kuulemma ottaanut huomioon ruokarajoitteeni. Vastassa oli viikonloppu. Lauantaiaamuna ei kulunut ollenkaan kävijää, myöhemmin minulle todettiin vain, että se oli inhimillinen erehdys ja minun täytyy ymmärtää. Ja että näistä ei sitten puhuta. Yritin selittää, että älkää käykö ollenkaan, jos tämä onkin näin hankalaa. Mutta tultiin vain, kunnes päädyin ratkaisuun pyytää avaimeni pois. Jonka jälkeen sitten lopulta purettiin koko kotihoidon sopimus. 

Vieläkin minua hirvittää, jos kuulen kotini ovelta ääntä tai rapinaa. Mieleeni nousevat tilanteet, jolloin kotiini tuli kotihoito selittämään, että olen vaatelias ihminen. Tai minua toistuvasti vaadittiin myöntämään, että olen pyytänyt liikoja palveluksia. Minä en ollut kuitenkaan pyytänyt mitään ja jos minulle olisi heti sanottu, että en kuulu koko kotihoidon piiriin, olisin tyytynyt siihen. Apu, jonka sain, oli sitä että astiat tiskattiin ja roskat vietiin ulos. Iltakäynnillä minulle autettiin yöpuku päälle ja minun oli siis oltava valmis yöunille noin kello 18. Eräs käynti jäi mieleeni erityisesti, iltahoitaja tuli ja ilmoitti tullessaan että hän nyt vain sitten käväisee. Hän on käynyt kymmenessä paikassa ja vielä kaksitoista on käymättä. Minulla oli tuolloin hirmu korkea verenpaine ja voimakkaita sydänoireita rytmihäiriöineen. Hoitaja totesi ovelta, että kyllä sinä hengissä pysyt, ja jos et niin asia on Luojan kädessä. Ja tästä siis vielä maksoin. 

Tilanne oli kummallinen. Olin juuri kertonut läheisille, että kotihoidon kautta saan apua. Nyt jouduin kertomaan, mikä tilanne todellisuudessa on. Jouduin todella hankalaan tilanteeseen, joka alkoi helpottua vasta kun sain purettua kotihoidon. Siinä vaiheessa kuulin, että minun luonani oli vastuisteluistani huolimatta käyty siksi, että muutoin voitaisiin katsoa että minut on jätetty heitteille. Vähät sukulaiset hermostuivat ja alkoivat väistellä. Kunnes totesin, että yritän jaksaa pysytellä hengissä, jääkööt muut asiat vaikka hoitamatta.


Ehkä tämä kertoo jotain siitä, että voimani alkavat olla todella vähissä ja turhautuminen lähellä. Ja että tulee mieleen luovuttaa, vaikka olen etsimässä peruspalveluja ja lakimääräisiä etuuksia. En ymmärrä, mikä laki sallii ihmistä kohdeltavan näin? En ymmärrä, miksi viranomaistahot eivät voi hoitaa asioita asiakkaan eduksi vaan etsitään kaikkia mahdollisia porsaanreikiä, joilla jokin etuus voidaan olla myöntämättä? Minä en ymmärrä, miksi minun täytyy eri viranomaisille käydä todistelemassa kävelyn vaikeuttani, eikö riitä että vammaispysäköintilupaa varten vammaisen täytyy hankkia lääkärintodistus, täyttää hakemus jonka jotenkin on pystynyt saamaan käsiinsä ja vielä joutuu käymään myöntävän viranomaisen "kuulustelussa"? Eikö tämäkään kerro mitään kun määritellään tilannetta?

Mietin yhä uudelleen, miten on mahdollista, että minulle täytyy tapahtua kaikki tämä? Tästä vielä puuttuu ne kokemukset, joihin törmäsin terveyskeskuksessa. Jossa viime keväänä lääkäri päätti, että koska minulla on ollut masennusta, täytyy myös sen kertaisen tilanteen olla psyykkinen ahdistuskohtaus. Tilanne kuitenkin oli se, että minut autettiin terveyskeskukseen saamaan apuan allergisiin oireisiin, jotka vaikeuttivat hengitystäni niin, että vuoroani odottaessani menin tajuttomaksi pyrörätuolissa istuessani. Ja vain sinnikkyyttäni sain elvytyksen jälkeen vaadittua asianmukaisen pistoksen tilanteen hoitamiseksi. Jolla samalla käynnillä sairaanhoitaja, joka riipi sydänfilmielektrodeja iholtani, paukautti että "pidä itses paikallaan, tänne ei tarvi tulla pelleilemään". Joka "pelleily" oli sitä, että jostain syystä lihaksissani edelleenkin esiintyy voimakkaita kramppeja.


Asianmukaisen hoidon sain käännyttyäni yksityislääkärin puoleen, jonka kanssa siis edelleen jatkan hoitosuhdetta. Samoin minun on käytettävä yksityisen reumatologin palvelua. Tämä siksi, että kaupungin reumahoitaja ohjasi minut jo aikaa sitten yksityiselle, kun kuulemma Lahti ei hoida fibroamyalgiapotilaita terveyskeskuksen kautta ollenkaan. Tämäkö on siis perusterveydenhuoltoa Lahdessa? Lakimääräisiä palveluja? Kuntalaisille? Vammaisille?


Yritin selvittää tapahtunutta viime kesänä ottamalla yhteyttä ylihoitajaan, jonka vastuualueeseen kuuluu mm. päivystystoiminta. Puhelimitse häntä ei tavoittanut, soittopyyntöihin ei vastannut. Joten menin hänen toimipaikalleen ajatuksena varata tapaamisaika ja selvittää asia kaikessa rauhassa. Tapasinkin hänet ja hän halusi kuulla asian, jonka kerroin ja jotka asiat hän kirjasi paperille. Lopuksi hän totesi, että minun on tehtävä kirjallinen selvitys. Jonka laatimisen kerroin olevan todella hankalaa kirjoittamisen vaikeuden takia. Kysyin, eikö riitä, että laitan nimeni paperiin johon hän kertomani kirjasi. Ei kuulemma riittänyt eikä hän osannut neuvoa, mistä saan apua kirjelmän laatimiseen."


--------------------------------------------


Näissä tilanteissa kaikkein ikävintä ja karmeinta on se, että ne ovat totta joka sana. Lienenkö ainoa, joka Lahden kaupungissa on saanut vastaavanlaista kohtelua? Olen näitä käynyt läpi toiminnanjohtaja Pirjo Savolaisen (kok.) kanssa, joka on lupautunut avustamaan minua joissakin kirjallisissa teksteissä. Syystä että

tilanne on kohdallani sairauden edettyä nyt sellainen, että esim. käsin kirjoittaminen ei onnistu, tämä konetyöskentely mahdollistuu siten, että olen sängyllä pitkälläni, polvet koukussa, kannettava tietokone sylissäni ja tuen itseni niin, että vain sormet joutuvat työskentelemään. Ja siltikin tämänkin kirjoittamien käy hitaasti. Puheen ja motoriikan kiusat hankaloittavat mm. asioitten puhelimitse hoitamista.

Toivon että suhtudut myönteisesti vilpittömään haluuni etsiä ratkaisuja ja löytää vaihtoehtoja. Edelleen olen halukas käyttämään neuvottelutietä, neuvotella vain on vaikea yksipuolisesti.

Yhteydenottoa toivoen. Kaikkein mukavinta olisi voida tavata ja käydä kasvokkain läpi esittämääni. Olen pahoillani, mikäli teksti on hapuilevaa, tekstistä selvinnee miksi niin saattaa olla.




Terveisin Tapani Tuominen

VAMMAISUUDESTA JA KIIREESTÄ ...


T.T.  2009-2010

Asiat ovat ohjautuneet niin hankalaan ja arvaamattomaan tilanteeseen, että en osaa muuta kuin antautua toteamukselle. etten ymmärrä ollenkaan.

Minussa on koko elämäni ajan ollut sisäinen tarve turvautua ihmiseen ja tämä tarve on nyttemmin tuomittu erilaisin nerokkain sanankääntein olemaan takertumista, epävarmuutta, läheisriippuvuutta, syntiä, synnin seurausta… Raamatustakin sitten vihdoin löysin sanat, jossa todetaan jotenkin että ”kirottu olkoon se ihminen, joka turvaa enemmän ihmiseen kuin Jumalaan”. Olen ilmeisesti siis kirottu.

Kuitenkin syvällä minussa on ollut oletus, että juuri Jumalan löydän ihmisessä, lähimmäisessä, kanssakulkijassa. En pidä itseäni mitenkään pyhänä ihmisenä, eikä siihen totisesti ole annettu tilaisuuttakaan.

Uudelleen ja uudelleen nousevat mieleeni muutamat tilanteet vuosikymmenten ajalta, tapahtumat jolloin uskon Jumalan koskettaneen minua rakkaasti. Kaukaisin näistä viisikymmentäkaksi vuotta sitten, kuusivuotiaana, muistan polvistuneeni talvikylmän eteisen lattialle kädet ristittyinä ja kohotettuina rukoillen Jumalaa pelastamaan vasta syntyneen sisareni, jolla oli jonkinlainen kuristustauti ja oli vaarassa kuolla. Muistan aivan ääneen huutaneeni ja elävästi muistan vieläkin tunnelman ja Jonkin Suuren Kosketuksen ja Läsnäolon. Sisareni elää edelleen, Jumala kaiketi auttoi.
Tuskin osasin tuolloin teeskennellä. Niinpä rohkenen todeta, että tuo kohtaaminen oli Rakkauden kosketus ja rakkauden siemen on minuun istutettu silloin. Tai sitten olen sen saanut perintönä vanhemmiltani, jotka rakkaasti huolehtivat puutteen ja pulan keskellä meistä lapsista. Unohtaen omat halunsa, toiveensa ja tavoitteensa.

Rakkauden siemen. Ja lapsekkaan aitouden siemen.  Ja luottamuksen, joka kylläkin on kääntynyt minua vastaan. Olen lapsekkaasti luottanut. Luottanut liikaa.

Olen miettinyt usein ja nyt näen taaksepäin, että se mikä minusta elämässäni on ollut parasta, on ollut saada rakastaa ja jakaa rakkautta. En voi ymmärtää sen olleen muuta ja tiedän toimineeni hyvinkin vaistomaisesti ja minusta on aina ollut itsestään selvää huolehtia lähimmäisistäni. Jopa niin, että äiti joutui minua varoittamaan, kehottaen että ”pidä Tapani itsestäsi sen verran huolta, ettet vaatteita päältäsi mene jakamaan”. Olin tuolloin murrosikäinen nuori, ihanteita täynnä ja elämää pursuten. Lapsekkaasti olen luullut, että minullakin on ehkä oikeus saada osakseni jos ei ihan rakkautta, niin ainakin että minua siedetään ja vaikka vähän välitetään. Läheistenikin taholta. Elämä on kuitenkin kova ja ihmiset enempi valmiita vain käyttämään hyväksi hyväntahtoisuutta.

Tähän ei ole mahdollisuutta kirjata vaiheita, joihin olen kompastunut ja joitten vaiheitten tiedän minua sisäisesti rikkoneen ja ohjanneen tilanteeseen, että on lähes mahdotonta luottaa, ainakaan ihmisiin. Tämän painiskelun keskellä minua on jotenkin sisäisesti tuettu kunnioittamaan entistä enemmän Totuutta, jota minun arvomaailmassani edustaa Kristus. Jumalan Poika. Tie ja Elämä. Vilpittömyys ja rehellisyys.

Muutama laulu on ollut viime aikoina kovasti puhuttelemassa minua. Liitän niiden sanat tähän. Muiden muassa ne ovat tulleet eteeni ikäänkuin vastauksina joihinkin kysymyksiin, joita mielessäni olen joutunut ja edelleen joudun esittämään.

Enkelilaulu

"Lastenhuoneen seinälle kun katson
näen siinä kuvan enkelin
kulkemassa yli suuren rotkon
lapsia suojelee hän siivin valkoisin, valkoisin.
Mä mietin joskus onko jotain muuta,
jotain mitä en voi käsittää?
Onko jossain taivaan valtakunta,
siellä minne ihmiset ei nää, ei nää?

Kerro mulle jossakin on taivas
kerro siell ei ole kuolemaa.
Kerro mulle jossakin on taivas
kerro siellä Jeesus asustaa.

Ei siellä kukaan kysy papereita
eikä mihin kerhoon kuulutaan.
Ei siellä tarvii enää laskelmoida
mitkä ihmissuhteet kannattaa, kannattaa.
Siell ei ole enää kyyneleitä
siell ei turvauduta valheisiin
Siellä on vain joukko eksyneitä,
jotka takas kotiin noudettiin, noudettiin.

Kerro mulle jossakin on taivas, kerro siell ei ole kuolemaa.
Kerro mulle jossakin on taivas, kerro siellä Jeesus asustaa.
Kerro mulle jossakin on taivas....”

(Think Twice - Anssi Tiittanen)



Vie meidät …

”Vie meidät itkevien luokse,
vie yli pelkojen.
Pohjalla pimeyden
kärsimyksen yön
itkee ihminen, itkee ihminen.

Vie meidät hyljättyjen luokse,
luo ulkopuolisten.
Pohjalla katkeran
pettymyksen yön
kaipaa ihminen, kaipaa ihminen.



Vie meidät vangittujen luokse,
luo unohdettujen.
Pohjalla häpeän
yksinäisen yön
elää ihminen, elää ihminen.

Vie meidät toisiemme luokse,
vie yli pelkojen.
Silmissä jokaisen lapsen, vanhuksen
näet ihmisen, näet Kristuksen.”

(Sanat Anna-Mari Kaskinen, sävel Petri Laaksonen)



Huomaan, että minussa on melkoinen veto kirjoitella laajastikin, asiaakin voisi olla. Pyrin kuitenkin tukahduttamaan tämän innon. Voimani eivät riitä.

Niin, ilta on tullut. Ja alan valmistella aivan elämään ja sen loppumiseen liittyviä käytännön asioita. Nyt on varmistunut laajoin selvityksin, että kaksi vuotta sitten, keväällä 2008 fyysisen kuntoni romahtamisen syynä on laajat lääkitysvirheet. Joitten seurauksena keskushermosto on taakoittunut, vaurioitunut pysyvästi aiheuttaen halvauksen, joka taas tekee elämästäni melkoisen monimutkaisen.

Kummallisinta minusta on ja täysin käsittämätöntä, että minut on jätetty tilani ja tilanteeni kanssa kokolailla yksin. Hoitava taho ei ota vastuuta tapahtuneesta, yhteiskunnan tukitoimet eivät kohdallani vastaa tarvetta, läheisinä pitämäni ihmiset ovat ottaneet etäisyyttä, lapset eivät halua pitää yhteyttä, lastenlapsia en ole nähnyt kohta pariin vuoteen kuin kerran ohimennen.
Ystäviksi luulemani ihmiset ilmoittavat, että yhteiskunnan tehtävä on huolehtia minusta ja yhteiskunta siirtää vastuun omaisille. Entisestä elinpiiristäni yritin saada apua. Otin yhteyden lestadiolaissaarnaajaan pyynnöllä, että hän voisi toimia apuna yhteyden löytämisessä omiin lapsiini ja epäselvyyksien selvittelyyn sovittelijana. Vastauksena melkoinen hylkäys, syyllistäminen ja vallankäyttöön perustuva latistaminen.

Otin yhteyden tuntemaani hengenmieheen ja luterilaisen kirkon pastoriin, joka ilmaisi olevansa niin kiireinen, että ehkä joku muu ehtii olla tukenani. Hän lupasi rukoilla puolestani. Otin sen kiitollisena vastaan.

Lähimmäispalvelun kautta hetkeksi saamani vapaaehtoisapu tyrehtyi monella tavalla tilanteeni ja minun hyväksikäyttöön enkä osaa luottaa enää sellaiseenkaan tahoon.

Yritin saada apua naapurikunnan eräästä seurakunnasta, jossa kylläkin puolestani haluttiin rukoilla. Kiinnostus minuun saattoi sittemmin loppua siihen, etten rukouksesta huolimatta parantunut enkä kait ollut siis kelvollinen seurakunnan yhteyteen. Enkä vointini heikettyä voinut enää autolla ajaa sinnekään. Nyt on näkö heikentynyt varsinkin toisesta silmästä niin, etten pysty enää lukemaan ilman suurennuslasia. Tämä kirjoittaminen mahdollistuu monin erityisjärjestelyin. Puhe sammaltaa varsinkin väsyessäni niin, että minun luullaan olevan humalassa.

Jokin juttu tässä kaikessa on ja minulle kait yritetään sitä näyttää. Onko se sitten se, että todella on kirottua yrittää saada yhteyttä ihmiseen, lähimmäiseen…? Minulle ollaan kovin valmiita sanomaan, ettet suinkaan ole yksin vaan Jeesus on joka hetki kanssasi auttaen tukien ja lohduttaen. Kyllä kyllä Hän on. Hän vain on hankalasti saatavilla tilanteeseen, että tarvitsen fyysisiä käsiä, jotka vaikka taluttavat tarvittaessa vessaan, käyvät kaupassa ja hoitavat siivouksen ja niin edelleen. Vaikkakin minun on annettu myös ymmärtää. että eivät nämä arjenkaan asiat ole tärkeitä, tärkeintä on että on Jeesus sydämessä…!

Kaikkein kummallisinta tässä on se, että kaikilla ihmisillä joka taholla, niin maallisella kuin hengellisellä, henkisellä ja aineellisella on kiire, kiire, kiire. Ei nyt ehdi, eikö joku toinen voisi. Minun täytyy nyt joutua. Palataan asiaan. Soitellaan. Yritä pärjätä. Kyllä se siitä. Älä mieti. Ja huoleni ja murehtimiseni tilanteestani on sekin jopa synniksi tuomittu. Olen ilmaissut hätäni siitäkin, että entäs jos en pysty edes puhelinta käyttämään saadakseni apua. En saa sitäkään murehtia, todettiin - eiköhän joku naapuri löydä sinut. Kaiketi hajun perusteella. Kalenterista täytyy katsoa aika jopa sielunhoitoon ja sekin toteutuu jos ei tule jotain kiireellistä estettä. Lisäksi sielunhoito jää monin paikoin kesälomalle samoin mahdollisuus rippiin. Ja syksyllä voi palata asiaan, jos sitä vielä on.

Ihmetystä minussa lisää se, että ne muutamat harvat ihmiset, jotka ovat jotenkinkaan vaikuttamassa elämässäni ja joltainkaan osalta haluavat tietää edes kuulumisiani, ovat kaikkea muuta kuin kristillisiä tai itseään uskovaisina pitäviä. On mietiskelijä-joogi, joka pyrkii valaistumiseen, puliukko puolisoineen, tosin tämä mies on jumalankieltäjä mielestään. Taksikuski, jolle maksan siitä, että hän on auttavainen ja ystävällinen.

Ostamalla saan muutoinkin apua käytännön toimiin, ystävällisyyskin on nykyisin maksullista samoin huolenpito. Nyttemmin muutamaksi tunniksi viikossa sain monen mutkan jälkeen henkilökohtaisen avustajan, joka kertoo ettei kuulu kirkkoon eikä usko jumalaan vaan tekee bisnestä. Ystävällinen hän on ja auttaa viran puolesta.

Näiden ihmisten joukossa on leskimies. Mies jonka puoliso on muutama vuosi sitten kuollut. Puoliso oli myöskin mies ja tämä leskimieshomo on hämillään kaikesta painostuksesta ja ihmisten jopa julmuudesta, jota on kokenut kymmenvuotisen yhteiselämän päätyttyä toisen kuolemaan. Hautausmaalla olen hänet tavannut ja juttututtuja meistä on tullut. Hän on niitä harvoja, jotka pitävät minuakin vammoineni ihmisen arvoisena. Jumalan hän tunnistaa ja tunnustaa, uskonnollisuuden lakihengen ja jopa julmuuden hän on saanut kokea monellakin tasolla ja tavalla. Joka mielestään estää luottamasta raamatulla päähän lyöviin ’hyväntekijöihin’ ja tuomionjulistajiin.

Nämä henkilöt tietävät uskoni ylösnousseeseen Kristukseen ja ihmettelevät kovin tilannettani ja yksinäisyyttäni. En ole enää jaksanut edes puolustella joskaan en halua syyttää ketään. Itseäni pyrin eniten syyllistämään, siihen kyllä saan pyytämättäkin tukea ja ohjausta. Että vaikkapa ”mieti nyt, jos jokin salainen synti on sinulla taakkana…”

Ehkä näittenkin kokemusteni jälkeen on alkanut tuntua kovinkin pahalta ja epätodelliselta kuunnella radiosta hartausohjelmia, joissa enimmiltään on paljon kauniita rakkauden sanoja. Niiden merkitys jää vain jotenkin täysin puheen varaan. Yhtä lailla tuntui irvokkaalta, kun tv seiskassa saarnamies julisti voitonriemuisena, että ”homot eivät pääse taivaaseen, kiitos herran halleluja…”. Ja vähän aiemmin olin keskustellut em. homomiehen kanssa ja hän oli kannustanut jaksamaan. Omalla vaatimattomalla ja epähurskaalla tavallaan. Mikä on se taivas, josta niin julistetaan? Entäs jos se onkin jo tässä ja nyt? Entäs jos sinne onkin mahdollisuus vain huonoilla ja kelvottomilla?

Jeesus oli nero kertoessaan vertauksia. Niitä olen miettinyt paljonkin ja niiden syvyyttä. Onko kuitenkin niin, etteivät ne kristikansankaan mielestä ole tähän päivään ja aikaan sopivia? Kiire jouduttaa ohittamaan entistä vauhdikkaammin lähimmäisen, joka on piesty ja ryöstetty, yksin ja hylätty. Korkeintaan ehditään huudahtaa ohimennen, että kyllä se siitä ja onhan Jeesus sydämessäsi… ja lisätään vauhtia.

Onneksi kaiken taistelun keskellä olen saanut kuulla vapauttavan armon evankeliumin. Se ohittaa kaikki ihmisten mielipiteet ja mielialan vaihtelut, painostukset ja vaatimukset. Uskon edelleen sen ja luotan Armoon ja Ikuiseen Lepoon. Jota lähellä oikeasti toivon olevani.

Käytännön asiat joudun siksikin nyt järjestelemään, että vointini on sen kaltainen, että infarktin uusimisen arvellaan olevan täysin mahdollista ja voi olla etten enää pysty itse ja omatoimisesti asioitani hoitamaan. Parin vuoden ajan olen sinnitellyt ja omatoimisesti yrittänyt kiinnittyä takaisin elämään. Pystyn kävelemään kepin avulla kotioloissa, pyörätuolia käytän muutoin liikkumiseen. Jaksamiseni on vain kovin rajallista ja asioinnit ja lähtemiset, menemiset ja tulemiset ovat aikaavieviä, työläitä ja alkaneet olla niin monimutkaisia, että en enää tiedä mitä varten ponnistella.
Pahin pelkoni on, että joudun jotenkin toisten armoille ja vielä enempi heitteille täällä ajassa, Jumala siitä varjelkoon. Mahdollista on tietysti sekin, että minulla on vielä aikaa ja vuosia ja ehkä hyviäkin ja parempiakin. Minusta on vain turhaa hyssytellä ja asioissa on oltava realisti.

Olin ajatellut joskus, että ryhdyn syvemmin miettimään lausetta, joka pyrkii mieleeni usein ja uudelleen. ”Asia on asia, sairaus on sairaus, synti on synti” ja ettei näitä ole tarpeen sekoittaa keskenään ainakaan niin, että kaikki ominaisuudet ovat sairaita tai kaikki lahjat ja lahjakkuus olisi syntiä ja etteikö voisi asioista ja tapahtumista keskustella niiden omilla nimillään syyllistymättä, syyllistämättä. Ehkä minun ei tarvitse näitä tämän tarkemmin enää mietiskelläkään.

Olen toisaalla kirjoittanut tapahtumista, miten rajusti olenkaan repinyt itseni irti tilanteesta, jossa elämää ja ajatuksia, tunteita ja uskoa ohjailtiin eikä kyseenalaistaminen tullut kuuloonkaan. Pelko oli jatkuvasti läsnä, piti olla varuillaan ja kunnioittaa ihmistä, jolla mielestään oli valta sitoa ja päästää. Piti olla mieliksi ihmiselle ja saada ihmisten hyväksyntä. Vaikka niin, että piti vaikka näytellä harrasta uskovaista hetken aikaa, ehkä pari tuntia viikossa rukoushuoneella, tärkeää ei ollut se, mitä arjessa tapahtui. Ja varsinkin jos arjen vaikeudet ja synnissä rypemiset piti piilossa, kaikki oli hyvin ja sai "seurakunnan todistuksen". Synti-käsite oli kaikkea muuta kuin raamatullinen. Ihmettelin aina, miten jotkin asiat, esineet, tavarat, lahjakkuudet ja osaamisetkin voivat olla kadottavainen synti. Sitä en ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään eikä tarvitse ymmärtääkään.

Tässä kohdassa, tämän kirjoitettuani, jotenkin pyrin alitajuisesti nujertamaan itseni ja jokin vanha hapatus sisälläni kehottaa pyytelemään anteeksi. Se kaiketi johtuu siitä, että mielestäni edellä oleva on juuri niitä "asia on asia" - juttuja. Ja kuitenkin kun tämän suuntaisia ahdistuksia yritin käydä läpi edellä mainitsemani saarnamiehen kanssa, hän päätti että olen katkera ja yritän luetella toisten "syntejä". Melkein hän onnistuikin jälleen nostamaan vääränlaisen synnintunnon. Olin varmaankin sitten kovasydäminen, kun en häneltä pyydellyt anteeksi ja anonut pääsyä taivaaseen. Ja sen jälkeenhän minuun ei voinutkaan pitää yhteyttä. Se siitä tuesta, sielunhoidosta ja rakkaudellisuudesta.

Mamba-yhtye on levyttänyt tilanteeseen varsin sopivalta kuullostavan laulun "Mitä yhdestä särjetystä sydämestä..." . Jotenkin edellä oleva tilanne on ristiriitainen sen hokeman kanssa, että taivaassa on suurempi ilo yhdestä ... kuin...! Vertauksen Hyvästä Paimenesta on tullut 'takinkääntäjä' ...


Kovia sanoja minulta. Tällä kirjoittamisella on kaiketi sellainenkin pyrkimys, että saan ja voin jättää taakseni ajat ja asiat, ihmiset ja epävarmuudet, pelot ja kiusat, jotka eivät enää varjosta päivääni. Kummallisesti kääntämällä asioita päälaelleen olen löytänyt tästä yksinäisyydestäni sellaisen asian, että samalla kun kaipaan taakse jääneitä ihmisiä elämääni, olen helpottunut siitä, että minua ei tulla moittimaan, vaatimaan tilille, pelottelemaan, uhkailemaan.

En ole tutkinut teologiaa, en ole lukenut elämänohjekirjoja, en yhtään kirjaa aiheesta 'miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa', en osaa lainata hienoja fraaseja enkä käyttää niitä lyömäaseena enkä niillä fraaseilla osaa lohduttaakaan ketään. Raamattukin on jäänyt liian vieraaksi siksikin, että sen kerrottiin olevan Pyhä Kirja, jota ei yksityinen ihminen oikeastaan edes ymmärrä vaan piti luottaa saarnaajiin, joille oli 'annettu sanan selittämisen taito'... ja tällaiseen opetukseen olen joskus luottanut.

Jospa joku kertoisi henkilöille, jotka toimivat sielunhoitotyössä ja  evankeliumin levittämisessä ja ihmisten kohtaamisessa, että sen lisäksi että puheen tasolla pitävät Raamattua ohjenuoranaan voisivat oikeasti kysyä itseltään, Raamatulta ja Jumalalta, että mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Taitaa olla niin, että me elämme tämän ajallisen elämämme kovin käytännön läheistä elämää, arkista ja kiireistä, etteivät siihen juurikaan turhat jeesustelut ja mitäänsanomattomat fraasit tuo muuta kuin lisää ahdistusta.

Minuun sattui ihan hirmuisesti, kun yksi evankelista 'siviilityönsä' puolesta joutui käymään kotonani ilmastoinnin ongelmiin liittyvissä asioissa. Nimittäin asuin vuoden verran asunnossa, joka terveysviranomaisten toimesta jouduttiin esittämään käyttökieltoon siinä ilmenneitten terveyshaittojen takia. Olin joutunut imppaamaan maalin ja liimankatkuja, jotka syntyivät materiaalien alettua hajota kosteuden vaikutuksesta. Melkoisin terveydellisin lisäseurauksin entisen muun päälle. No, tämä hengenmies kävi hoitamassa oman osansa ja minä yritin siinä hengittää pihisten. Ihan hienoa, että hän tiedusteli miten minun uskonelämäni laita on. Ja tunnustettuani uskoni hän ilmoitti, että "eihän tässä sitten mitään hätää ole, tärkeintä on että on Jeesus sydämessä". On tietysti niinkin... Jeesuksen lisäksi tilanteeseen tarvittiin kuitenkin lakimiestä, joka pisti vuokranantajan järjestämään terveellisen asunnon, johon muutinkin viime joulukuussa.

Oma kokemukseni on ja siitä eräs vanhus sattumalta kanssani oli samaa mieltä. Hän puki hienosti sanoiksi ajatukseni. Hän oli ollut syöpäsairauden takia puoli vuotta sairaalassa ja totesi, että monesti olisi sädehoidon tai lääkityksen ohessa ollut paljon tervehdyttävämpää, jos hoitaja olisi ehtinyt vaikka hetkeksi pysähtyä, vaikka kädestä puristaa tai kämmenselkää silittää. Mutta se kiire, kiire, kiire. Ihmisiä makuutetaan sängyn pohjalla, hoidetaan perusasiat pikaisesti jos ehditään ja henkilökuntapulan takia lääkitään sellaiseen tilaan, etteivät varsinkaan vanhukset ole vaivaksi. Tästä aiheesta on menneen talven aikana esitetty Yle:n Mot-ohjelmassa sekä parissakin FST:n dokumentissa realistisia kuvauksia. Kammottavaa...

Pysäytän tämän tähän nyt. Minussa nousee vahvat tunteet tätä kirjoittaessani samoin epätoivo siitä, että osaltani en juurikaan pysty käytännön toimin ketään auttamaan. Totesin tässä eräälle lahtelaiselle pitkän linjan poliitikolle, että Suomen kansa ja päättäjämme ovat kääntäneet Jumalalle selkänsä ja taloudellinen etu, ahneus ja välinpitämättömyys ovat vallanneet meidät. Ja valitettavasti sama meno on siirtynyt ja siirtymässä entistä enemmän seurakuntiin. Kiire, kiire, kiire.

Olen kuullut sellaisestakin suunnitelmasta. että sielunhoito Suomessa siirrettäisiin verkkoon ja niin sitten ei tarvitse siinäkään asiassa enää kohdata ihmisiä. Voi keskittyä miettimään säästötoimia ja leikkauksia. Tai perustaa lisää työryhmiä ja komiteoita vaikkapa miettimään, voiko tyhjiä kirkkoja ja rukoushuoneita käyttää rukoilemiseen muunakin aikana kuin kerran viikossa kellolleen. Italiassa onkin jo kuulemma mahdollista puhelimitse saada synninpäästöjä ja maksusta voi kuunnella toisten ihmisten ripittäytymistä. Viihteellistä ja mielenkiintoista...


Pyydän anteeksi, jos tässä sorrun syyttelyyn ja paatoksellisuuteen. Ilkeä en halua olla, olen vain ihmeissäni ja nääntynyt siihen, mitä kaikkea olen kohdannut ja kohtaamassa tielläni. Jotenkin kaukainen toteutumaton toiveeni on löytää jokin syrjäinen soppi lähellä luontoa, jossa voisin tämän elämäni illan viettää ihan rauhassa ja sivussa maailman melskeeltä.

Minun oikeudentajuni ei anna rauhaa vain tyynesti toteamaan, ettei asioille voi tehdä mitään. Näin jos meistä jokainen toteaa, tai siirtää osaltaan vastuun yhteiskunnalle, seurakunnalle, jollekulle toiselle, samalla luovutaan kaiketi myös Jumalan Sanasta ja Kristuksen seuraamisesta.

Olen oikeasti kysynytkin joskus, että kuka on tämä "Joku Muu"... tämä "Joku Toinen" ja missä hän oikein on? Siinä oikeasti jätetään lähimmäinen runneltuna ja avuttomana, hakattuna ja piestynä. Ja yhteiskunta tuottaa toimillaan lisää ja lisää näitä hyljättyjä ja yksinäisiä, jotka eivät ole pysyneet kiireen kilpajuoksussa. Haluaisin nähdä sellaisen ihmeen tapahtuvan, että kirkkomme ja rukoushuoneemme täyttyisivät rukoilijoista. Kuten on tapahtunut sodan vuosina. Ja silloin on tapahtunut Jumalan Ihme Suomen kansan kohdalla, onko se ollenkaan enää mahdollista, vai onko Jumalalta Ihmeet jo loppuneet?

Itseäni en ollenkaan sulje pois edellä kuvaamastani. Siksikin varmaan oman syyllisyytenikin kautta näissä tunnoissa kärvistelen.



Kummallinen ajatus on pyrkinyt lähipäivinä ja jälleen tänään nousemaan mieleeni. En malta olla siitä kirjoittamatta, varsinkin kun on paljon puhuttu rukouksen tarpeellisuudesta. Se ajatukseni alkuosa on tutusta rukouksesta ja kuuluu näin:

" Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan."

Se tunki ajatuksiini tänään kun makasin keskussairaalassa magneettikuvausrummussa, jolla tutkimuksella pyritään selvittämään, onko mahdollista että vasen käteni saataisiin jälleen toimivaksi. Olen toisaalta sitä mieltä, ettei minua enää kannata auttaa muuhun kuin siihen rauhalliseen iltahetkeen, josta kirjoitin. Ja kuitenkin jokin osa minussa pyrkii suostumaan siihenkin, että ajallistakin elämää vielä mahdollisesti on jäljellä.

Tuo rukouksen alkuosa on mielessäni ja mielestäni se kaikki, mitä tarvitsemme ja mitä meiltä eniten puuttuu. Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi ylösnoustuaan lähettää meille avuksi, tueksi, lohdutukseksi, oppaaksi. Jotenkin minulle valkeni jälleen, miten kummallisella tavalla minulle ainakin on opetettu kertomaani "jeesustelua", hurskastelua ja tekolaupeutta. Pelkkiä sanoja, joilla Jumalasta on muovattu pelottava hahmo, Jeesuksesta etäinen lammaspaimen kiharaisine hiuksineen... Jotka hahmot ovat siellä jossain kaukana, kaukana... Ja Pyhästä Hengestä opetettiin lähinnä, että sen pilkkaamista pitää varoa, tai homma on selvä ja helvetti on avoinna.

Voin olla ihan väärässä, kun sisäisesti varmistuin jälleen uudelleen ja uudelleen, että Pyhä Henki onkin jotain aivan muuta kuin taikasana, jonka odotetaan ensisijaisesti avaavan suun vaikkapa kielillä puhumiseen tai muihin näkyviin ihmetekoihin ja niiden merkityksen korostamiseen. Jälleenkö siis jotain kaukaista, salaperäistä ja vainko joillekin harvoille sallittua...? Ja piiloutuuko vaikkapa saarnastuolin taakse vaiko mustan viitan ja valkoisen sokeripalan kätköihin...?


Minulle tuo rukouksen Pyhä Henki on juuri se voima, joka antaa meille luvan - meille kaikille - ja oikeuden kirkastaa Kristusta, rakastaa lähimmäistä, toteuttaa Kristuksen meille jättämää opetusta - jopa käskyä. Rakkauden käskyä. Parhaimmillaan sen käskyn noudattaminen voisi ehkä olla ilo eikä velvoite ja rasite. Voiko olla pelkästään raskasta, vastahakoista ja rasittavaa rakastaa? Onko rakastaminen vain aikaavievää ja kiireen alle jäävää toisarvoista puuhastelua? Etäistä ja saavuttamatontako sekin?

Mielestäni tuo sama Henki on liikkunut vetten päällä jo joskus aikojen alussa ja se sama Voima kertoo parvekkeelle istuttamilleni ruusupavuille, että niiden kuuluu kiertyä kasvaessaan tukilangan ympäri ja nostaa lehtensä valoon. Sama voima, joka on asettanut auringon ja taivaankannen, on kertonut multaan laittamalleni paprikansiemenelle, että sillä on oikeus ja lupa olla oma itsensä ja kasvaa paprikapensaaksi eikä sen tarvitse yrittää kasvaa omenapuuksi tai salaatinlehdeksi.
Rukous jatkuu: "Sydämissämme Kristusta kirkastamaan..." - luontokin kaikkinensa varsinkin tähän aikaan vuodesta aivan huutaa kiitosta Luojalleen ja kirkastaa omalla tavallaan Kristusta, uudelleen syntymisen ja elämän ihmettä. Jopa Ylösnousemusvoimaa...!

Voisiko se olla näin yksinkertaista? Onko todella niin kuin usein mielessäni joudun toteamaan, että kaiken tämän touhun, tohinan, tutkimisen ja pohdinnan, teorioitten ja teologioitten, oletusten ja arvailujen takana on Suuri Salaisuus, joka on liian yksinkertainen voidaksemme sen sinällään hyväksyä ja omistaa? Jumala on ollut hyvin vähäsanainen todetessaan itsestään: "Minä Olen" Kaikenhan Hänestä kuitenkin näemme ympärillämme, hengitämme, kuulemme, aistimme...

Se ei riitä meille eikä meille taida riittää mikään....! Ei sekään, että Kristus kehottaa meitä Rakastamaan... Eikä sekään, että Hän on lähettänyt Pyhän Henkensä, jotta meidän olisi helpompi suostua siihen, että Jumala On ja että Kristus on Sinussa ja Minussa... Meissä, jotka sentään olemme Jumalankuvia, joksi Hän on meidät luonut. Tai niin ainakin kerrotaan.

Rukouksessa olevassa pyynnössä "laskeudu taivaasta alas"... saattaa olla keskeinen asia ja totuus, minkä tosin unohdamme liian helposti kaikessa hurskaudessamme. Alas. Täällä alhaalla toimii Hän ja Kaikki Hänessä. Isä, Poika ja Pyhä Henki. Arjessa ja juhlassa, kaduilla, kujilla ja aitovierillä. Se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja totta, niin yksinkertaista ja korutonta, jopa pahalle haisevaa ja likaistakin, käsittämätöntä ja monimutkaiseksi tehtyä... liianko yksinkertaista meidän hyväksyä...?

Kristuskin astui alas... voidakseen nousta taivaisiin...! Tottako vai tarua, kauniita sanoja ja messuaiheitako vain, kiistelyn ja väittelyn kohteitako vaiko sittenkin jotenkin niin Totta ja Oikein?

.....................

Pahoittelen, jos näissä mietteissäni on paatoksen makua... Näissä voi olla tieteellisesti ja teologisesti virheitä ja sanamuodotkaan eivät liene hiottuja. Kirjoitin taas joitakin mieleeni nousseita ja mielestäni ei ollenkaan pohjimmiltaan ahdistavia eikä pelottaviakaan näköaloja. Joita yksin ja itsekseni hämmästelen ja kun ei ole tilaisuutta näistä jutustella kenellekään.

Yksin en enää tiedä, mitä rukoilla. En enää jaksa enkä osaa. Sain vahvan "näyn", jos niin voi sanoa. Sellaisen, että ihmiset kulkevat kirkkoihin, rukoushuoneisiin ja kokoontumistiloihin rukoilemaan. Pelkästään rukoilemaan, ei kuuntelemaan tyhjiä sanoja, tilannetta ei täytetä musiikilla edes tunnelman kohottamiseksi, minkään uskonnollisen suunnan tai kirkkokunnan ei anneta siihen tuoda omia temppujaan tai muotojaan...

Mikä voi estää edes käynnistämästä tällaista rukoustaistelua kansamme ja koko ihmiskunnan puolesta? Sen puolesta, että me ihmiset voisimme huomata ja huomioida toisemme, sen puolesta, että voisimme löytää avun kiireeseen ja touhuun, joka estää entistä vahvemmin jaksamasta ja jopa elämästä...?

Sellaisen järjestämisen estänee kiire. Meillä on niin kiire, ettemme ehdi edes pysähtyä rukoilemaan, että kiire voisi helpottua.

Minulla ei ole voimia enää edes lähteä asiaa esittämään jollekin tuntemattomalle taholle, puheeni sammaltaa usein niin, että minun oletetaan olevan humalassa. Lisäksi pyörätuolissa istuvaa pidetään niin vammaisena, ettei häntä oteta tosissaan ollenkaan. Puhutaan ohi ja yli ja oletetaan hänen olevan kyvytön edes ajattelemaan.

Minun näkemykseni ja vahvan kokemukseni mukaan tällä asialla on kiire, jos millä on kiire. Hätä kasvaa yhteiskunnassa, hätä kasvaa ihmisissä, katselemme avuttomina ja menemme mukaan samaan kiireeseen. Emme ehdi tosiaan edes olla hädissämme tilanteesta, kiire johonkin vie kaiken ajan ja tarmon, nakertaa voimat ja kuolettaa yrittämisenkin.

Toisekseen saattaa ollakin niin, että tällainen yritys voi kaatua kiireen lisäksi siihen jo aiemmin toteamaani, että ilmeisesti tarvitaan jokin komitea miettimään, voiko lähes tyhjillään olevia kirkkoja ja rukoushuoneita käyttää rukoilemiseen... Ja että voiko niihin päästää rukoilemaan ihmisiä, jotka ovat hädissään, syntisiä, arkoja, vanhoja, vaivaisia ja puutteellisia. Olin nimittäin ajatellut, että tällaisiin rukoushetkiin kutsutaan ensisijaisesti kaikki kurjimmat ja vaivaisimmat, köyhimmät, eniten alkoholin ja huumeitten runtelemat, peliriippuvaisimmat, homoimmat, internetin sitomat, yhteiskunnan hylkimät, uskontojen ja uskonnollisuuksien nujertamat, Jumalasta luopuneet, pettyneimmät ja katkerimmat, pelokkaimmat ja arimmat, heikoimmat ja vaivaisimmat.


Ainoa näkyvä "temppu" noissa rukoushetkissä voisi olla kynttilän sytyttäminen. Jotka ajattelin vaikka ostavani itse ja jaettavan ovella tulijoille, joilla ei ehkä ole siihen varaa. Se kynttilä voisi osaltaan olla sanaton viesti sinne taholle, josta kukin arvelee voimaa ammentavansa. Se taho on kuitenkin se Voima, joka on maailman luonut ja nyt ihmeissään katsoo, miten sitä tuhoamme.
Itselläni on aivan käytännön kokemus, miten yksikin pieni kynttilä voi valaista isonkin tilan. Ehkä tämä vertauskuvallinen ele voisi levittää valoa tämän pimeyden keskelle.

Mutta emme siis ehdi. Meidän, jotka kerromme luottavamme Jumalaan ja elävämme Kristuksen seuraajina, olisi kaiketi mahdollisuus, pyhä velvollisuus ja yhteinen pyrkimys olla mallina ja esimerkkinä rukouksen voimasta ja sen merkityksestä. Mutta emmehän ehdi sitä esimerkkiäkään antamaan, emme ehdi vaeltamaan edes malliksi kirkkoihin ja rukoushuoneisiin rukoilemaan. Emme ehdi yhdistää voimiamme edes hetkeksi pysähtymään yhteisen asian ääreen, meillä on kiire, joka ahdistaa ja painaa ja estää. Ja tyydymme toteamaan, ettei asialle kait mahda mitään.

Niin olen alkanut ajatella itsekin. Tässä on sellainenkin ristiriita, että jos tämän tilanteen on meille järjestänyt Jumala, niin turha kait Hänen Pyhää Tahtoaan vastaan on taistella. Mikäli asialla onkin vastavoima, susi lammasten vaatteissa, voikin olla että kirjoitusten täytyy toteutua.

Minussa itsessäni huomaan alkaneen nousta luopumisen ja luovuttamisen tunteen. Mitä väliä? Ketä kiinnostaa? Ihan sama, aivan sama ja ei voi vähempi kiinnostaa...! Alan suostua tähän yleiseen ilmapiiriin ja tunnen olevani kuin hukkuva, joka ei enää jaksa ponnistella pitääkseen päätä veden pinnalla. Jos tämä kohdallani on Jumalan Hyvä Tahto, suostun siihen ja vetäydyn entistä tiiviimmin olemaan hiljaa ja vaiti.
Toteutukoon se, minkä on tarpeen toteutua, tapahtukoon se, minkä aika on.

Armon evankeliumin todellisuuden varassa vieläkin pyrin vaikka vain olemaan. Siihen jättäydyn ja Jeesuksen Avaraan Armosyliin.