VAMMAISUUDESTA JA KIIREESTÄ ...


T.T.  2009-2010

Asiat ovat ohjautuneet niin hankalaan ja arvaamattomaan tilanteeseen, että en osaa muuta kuin antautua toteamukselle. etten ymmärrä ollenkaan.

Minussa on koko elämäni ajan ollut sisäinen tarve turvautua ihmiseen ja tämä tarve on nyttemmin tuomittu erilaisin nerokkain sanankääntein olemaan takertumista, epävarmuutta, läheisriippuvuutta, syntiä, synnin seurausta… Raamatustakin sitten vihdoin löysin sanat, jossa todetaan jotenkin että ”kirottu olkoon se ihminen, joka turvaa enemmän ihmiseen kuin Jumalaan”. Olen ilmeisesti siis kirottu.

Kuitenkin syvällä minussa on ollut oletus, että juuri Jumalan löydän ihmisessä, lähimmäisessä, kanssakulkijassa. En pidä itseäni mitenkään pyhänä ihmisenä, eikä siihen totisesti ole annettu tilaisuuttakaan.

Uudelleen ja uudelleen nousevat mieleeni muutamat tilanteet vuosikymmenten ajalta, tapahtumat jolloin uskon Jumalan koskettaneen minua rakkaasti. Kaukaisin näistä viisikymmentäkaksi vuotta sitten, kuusivuotiaana, muistan polvistuneeni talvikylmän eteisen lattialle kädet ristittyinä ja kohotettuina rukoillen Jumalaa pelastamaan vasta syntyneen sisareni, jolla oli jonkinlainen kuristustauti ja oli vaarassa kuolla. Muistan aivan ääneen huutaneeni ja elävästi muistan vieläkin tunnelman ja Jonkin Suuren Kosketuksen ja Läsnäolon. Sisareni elää edelleen, Jumala kaiketi auttoi.
Tuskin osasin tuolloin teeskennellä. Niinpä rohkenen todeta, että tuo kohtaaminen oli Rakkauden kosketus ja rakkauden siemen on minuun istutettu silloin. Tai sitten olen sen saanut perintönä vanhemmiltani, jotka rakkaasti huolehtivat puutteen ja pulan keskellä meistä lapsista. Unohtaen omat halunsa, toiveensa ja tavoitteensa.

Rakkauden siemen. Ja lapsekkaan aitouden siemen.  Ja luottamuksen, joka kylläkin on kääntynyt minua vastaan. Olen lapsekkaasti luottanut. Luottanut liikaa.

Olen miettinyt usein ja nyt näen taaksepäin, että se mikä minusta elämässäni on ollut parasta, on ollut saada rakastaa ja jakaa rakkautta. En voi ymmärtää sen olleen muuta ja tiedän toimineeni hyvinkin vaistomaisesti ja minusta on aina ollut itsestään selvää huolehtia lähimmäisistäni. Jopa niin, että äiti joutui minua varoittamaan, kehottaen että ”pidä Tapani itsestäsi sen verran huolta, ettet vaatteita päältäsi mene jakamaan”. Olin tuolloin murrosikäinen nuori, ihanteita täynnä ja elämää pursuten. Lapsekkaasti olen luullut, että minullakin on ehkä oikeus saada osakseni jos ei ihan rakkautta, niin ainakin että minua siedetään ja vaikka vähän välitetään. Läheistenikin taholta. Elämä on kuitenkin kova ja ihmiset enempi valmiita vain käyttämään hyväksi hyväntahtoisuutta.

Tähän ei ole mahdollisuutta kirjata vaiheita, joihin olen kompastunut ja joitten vaiheitten tiedän minua sisäisesti rikkoneen ja ohjanneen tilanteeseen, että on lähes mahdotonta luottaa, ainakaan ihmisiin. Tämän painiskelun keskellä minua on jotenkin sisäisesti tuettu kunnioittamaan entistä enemmän Totuutta, jota minun arvomaailmassani edustaa Kristus. Jumalan Poika. Tie ja Elämä. Vilpittömyys ja rehellisyys.

Muutama laulu on ollut viime aikoina kovasti puhuttelemassa minua. Liitän niiden sanat tähän. Muiden muassa ne ovat tulleet eteeni ikäänkuin vastauksina joihinkin kysymyksiin, joita mielessäni olen joutunut ja edelleen joudun esittämään.

Enkelilaulu

"Lastenhuoneen seinälle kun katson
näen siinä kuvan enkelin
kulkemassa yli suuren rotkon
lapsia suojelee hän siivin valkoisin, valkoisin.
Mä mietin joskus onko jotain muuta,
jotain mitä en voi käsittää?
Onko jossain taivaan valtakunta,
siellä minne ihmiset ei nää, ei nää?

Kerro mulle jossakin on taivas
kerro siell ei ole kuolemaa.
Kerro mulle jossakin on taivas
kerro siellä Jeesus asustaa.

Ei siellä kukaan kysy papereita
eikä mihin kerhoon kuulutaan.
Ei siellä tarvii enää laskelmoida
mitkä ihmissuhteet kannattaa, kannattaa.
Siell ei ole enää kyyneleitä
siell ei turvauduta valheisiin
Siellä on vain joukko eksyneitä,
jotka takas kotiin noudettiin, noudettiin.

Kerro mulle jossakin on taivas, kerro siell ei ole kuolemaa.
Kerro mulle jossakin on taivas, kerro siellä Jeesus asustaa.
Kerro mulle jossakin on taivas....”

(Think Twice - Anssi Tiittanen)



Vie meidät …

”Vie meidät itkevien luokse,
vie yli pelkojen.
Pohjalla pimeyden
kärsimyksen yön
itkee ihminen, itkee ihminen.

Vie meidät hyljättyjen luokse,
luo ulkopuolisten.
Pohjalla katkeran
pettymyksen yön
kaipaa ihminen, kaipaa ihminen.



Vie meidät vangittujen luokse,
luo unohdettujen.
Pohjalla häpeän
yksinäisen yön
elää ihminen, elää ihminen.

Vie meidät toisiemme luokse,
vie yli pelkojen.
Silmissä jokaisen lapsen, vanhuksen
näet ihmisen, näet Kristuksen.”

(Sanat Anna-Mari Kaskinen, sävel Petri Laaksonen)



Huomaan, että minussa on melkoinen veto kirjoitella laajastikin, asiaakin voisi olla. Pyrin kuitenkin tukahduttamaan tämän innon. Voimani eivät riitä.

Niin, ilta on tullut. Ja alan valmistella aivan elämään ja sen loppumiseen liittyviä käytännön asioita. Nyt on varmistunut laajoin selvityksin, että kaksi vuotta sitten, keväällä 2008 fyysisen kuntoni romahtamisen syynä on laajat lääkitysvirheet. Joitten seurauksena keskushermosto on taakoittunut, vaurioitunut pysyvästi aiheuttaen halvauksen, joka taas tekee elämästäni melkoisen monimutkaisen.

Kummallisinta minusta on ja täysin käsittämätöntä, että minut on jätetty tilani ja tilanteeni kanssa kokolailla yksin. Hoitava taho ei ota vastuuta tapahtuneesta, yhteiskunnan tukitoimet eivät kohdallani vastaa tarvetta, läheisinä pitämäni ihmiset ovat ottaneet etäisyyttä, lapset eivät halua pitää yhteyttä, lastenlapsia en ole nähnyt kohta pariin vuoteen kuin kerran ohimennen.
Ystäviksi luulemani ihmiset ilmoittavat, että yhteiskunnan tehtävä on huolehtia minusta ja yhteiskunta siirtää vastuun omaisille. Entisestä elinpiiristäni yritin saada apua. Otin yhteyden lestadiolaissaarnaajaan pyynnöllä, että hän voisi toimia apuna yhteyden löytämisessä omiin lapsiini ja epäselvyyksien selvittelyyn sovittelijana. Vastauksena melkoinen hylkäys, syyllistäminen ja vallankäyttöön perustuva latistaminen.

Otin yhteyden tuntemaani hengenmieheen ja luterilaisen kirkon pastoriin, joka ilmaisi olevansa niin kiireinen, että ehkä joku muu ehtii olla tukenani. Hän lupasi rukoilla puolestani. Otin sen kiitollisena vastaan.

Lähimmäispalvelun kautta hetkeksi saamani vapaaehtoisapu tyrehtyi monella tavalla tilanteeni ja minun hyväksikäyttöön enkä osaa luottaa enää sellaiseenkaan tahoon.

Yritin saada apua naapurikunnan eräästä seurakunnasta, jossa kylläkin puolestani haluttiin rukoilla. Kiinnostus minuun saattoi sittemmin loppua siihen, etten rukouksesta huolimatta parantunut enkä kait ollut siis kelvollinen seurakunnan yhteyteen. Enkä vointini heikettyä voinut enää autolla ajaa sinnekään. Nyt on näkö heikentynyt varsinkin toisesta silmästä niin, etten pysty enää lukemaan ilman suurennuslasia. Tämä kirjoittaminen mahdollistuu monin erityisjärjestelyin. Puhe sammaltaa varsinkin väsyessäni niin, että minun luullaan olevan humalassa.

Jokin juttu tässä kaikessa on ja minulle kait yritetään sitä näyttää. Onko se sitten se, että todella on kirottua yrittää saada yhteyttä ihmiseen, lähimmäiseen…? Minulle ollaan kovin valmiita sanomaan, ettet suinkaan ole yksin vaan Jeesus on joka hetki kanssasi auttaen tukien ja lohduttaen. Kyllä kyllä Hän on. Hän vain on hankalasti saatavilla tilanteeseen, että tarvitsen fyysisiä käsiä, jotka vaikka taluttavat tarvittaessa vessaan, käyvät kaupassa ja hoitavat siivouksen ja niin edelleen. Vaikkakin minun on annettu myös ymmärtää. että eivät nämä arjenkaan asiat ole tärkeitä, tärkeintä on että on Jeesus sydämessä…!

Kaikkein kummallisinta tässä on se, että kaikilla ihmisillä joka taholla, niin maallisella kuin hengellisellä, henkisellä ja aineellisella on kiire, kiire, kiire. Ei nyt ehdi, eikö joku toinen voisi. Minun täytyy nyt joutua. Palataan asiaan. Soitellaan. Yritä pärjätä. Kyllä se siitä. Älä mieti. Ja huoleni ja murehtimiseni tilanteestani on sekin jopa synniksi tuomittu. Olen ilmaissut hätäni siitäkin, että entäs jos en pysty edes puhelinta käyttämään saadakseni apua. En saa sitäkään murehtia, todettiin - eiköhän joku naapuri löydä sinut. Kaiketi hajun perusteella. Kalenterista täytyy katsoa aika jopa sielunhoitoon ja sekin toteutuu jos ei tule jotain kiireellistä estettä. Lisäksi sielunhoito jää monin paikoin kesälomalle samoin mahdollisuus rippiin. Ja syksyllä voi palata asiaan, jos sitä vielä on.

Ihmetystä minussa lisää se, että ne muutamat harvat ihmiset, jotka ovat jotenkinkaan vaikuttamassa elämässäni ja joltainkaan osalta haluavat tietää edes kuulumisiani, ovat kaikkea muuta kuin kristillisiä tai itseään uskovaisina pitäviä. On mietiskelijä-joogi, joka pyrkii valaistumiseen, puliukko puolisoineen, tosin tämä mies on jumalankieltäjä mielestään. Taksikuski, jolle maksan siitä, että hän on auttavainen ja ystävällinen.

Ostamalla saan muutoinkin apua käytännön toimiin, ystävällisyyskin on nykyisin maksullista samoin huolenpito. Nyttemmin muutamaksi tunniksi viikossa sain monen mutkan jälkeen henkilökohtaisen avustajan, joka kertoo ettei kuulu kirkkoon eikä usko jumalaan vaan tekee bisnestä. Ystävällinen hän on ja auttaa viran puolesta.

Näiden ihmisten joukossa on leskimies. Mies jonka puoliso on muutama vuosi sitten kuollut. Puoliso oli myöskin mies ja tämä leskimieshomo on hämillään kaikesta painostuksesta ja ihmisten jopa julmuudesta, jota on kokenut kymmenvuotisen yhteiselämän päätyttyä toisen kuolemaan. Hautausmaalla olen hänet tavannut ja juttututtuja meistä on tullut. Hän on niitä harvoja, jotka pitävät minuakin vammoineni ihmisen arvoisena. Jumalan hän tunnistaa ja tunnustaa, uskonnollisuuden lakihengen ja jopa julmuuden hän on saanut kokea monellakin tasolla ja tavalla. Joka mielestään estää luottamasta raamatulla päähän lyöviin ’hyväntekijöihin’ ja tuomionjulistajiin.

Nämä henkilöt tietävät uskoni ylösnousseeseen Kristukseen ja ihmettelevät kovin tilannettani ja yksinäisyyttäni. En ole enää jaksanut edes puolustella joskaan en halua syyttää ketään. Itseäni pyrin eniten syyllistämään, siihen kyllä saan pyytämättäkin tukea ja ohjausta. Että vaikkapa ”mieti nyt, jos jokin salainen synti on sinulla taakkana…”

Ehkä näittenkin kokemusteni jälkeen on alkanut tuntua kovinkin pahalta ja epätodelliselta kuunnella radiosta hartausohjelmia, joissa enimmiltään on paljon kauniita rakkauden sanoja. Niiden merkitys jää vain jotenkin täysin puheen varaan. Yhtä lailla tuntui irvokkaalta, kun tv seiskassa saarnamies julisti voitonriemuisena, että ”homot eivät pääse taivaaseen, kiitos herran halleluja…”. Ja vähän aiemmin olin keskustellut em. homomiehen kanssa ja hän oli kannustanut jaksamaan. Omalla vaatimattomalla ja epähurskaalla tavallaan. Mikä on se taivas, josta niin julistetaan? Entäs jos se onkin jo tässä ja nyt? Entäs jos sinne onkin mahdollisuus vain huonoilla ja kelvottomilla?

Jeesus oli nero kertoessaan vertauksia. Niitä olen miettinyt paljonkin ja niiden syvyyttä. Onko kuitenkin niin, etteivät ne kristikansankaan mielestä ole tähän päivään ja aikaan sopivia? Kiire jouduttaa ohittamaan entistä vauhdikkaammin lähimmäisen, joka on piesty ja ryöstetty, yksin ja hylätty. Korkeintaan ehditään huudahtaa ohimennen, että kyllä se siitä ja onhan Jeesus sydämessäsi… ja lisätään vauhtia.

Onneksi kaiken taistelun keskellä olen saanut kuulla vapauttavan armon evankeliumin. Se ohittaa kaikki ihmisten mielipiteet ja mielialan vaihtelut, painostukset ja vaatimukset. Uskon edelleen sen ja luotan Armoon ja Ikuiseen Lepoon. Jota lähellä oikeasti toivon olevani.

Käytännön asiat joudun siksikin nyt järjestelemään, että vointini on sen kaltainen, että infarktin uusimisen arvellaan olevan täysin mahdollista ja voi olla etten enää pysty itse ja omatoimisesti asioitani hoitamaan. Parin vuoden ajan olen sinnitellyt ja omatoimisesti yrittänyt kiinnittyä takaisin elämään. Pystyn kävelemään kepin avulla kotioloissa, pyörätuolia käytän muutoin liikkumiseen. Jaksamiseni on vain kovin rajallista ja asioinnit ja lähtemiset, menemiset ja tulemiset ovat aikaavieviä, työläitä ja alkaneet olla niin monimutkaisia, että en enää tiedä mitä varten ponnistella.
Pahin pelkoni on, että joudun jotenkin toisten armoille ja vielä enempi heitteille täällä ajassa, Jumala siitä varjelkoon. Mahdollista on tietysti sekin, että minulla on vielä aikaa ja vuosia ja ehkä hyviäkin ja parempiakin. Minusta on vain turhaa hyssytellä ja asioissa on oltava realisti.

Olin ajatellut joskus, että ryhdyn syvemmin miettimään lausetta, joka pyrkii mieleeni usein ja uudelleen. ”Asia on asia, sairaus on sairaus, synti on synti” ja ettei näitä ole tarpeen sekoittaa keskenään ainakaan niin, että kaikki ominaisuudet ovat sairaita tai kaikki lahjat ja lahjakkuus olisi syntiä ja etteikö voisi asioista ja tapahtumista keskustella niiden omilla nimillään syyllistymättä, syyllistämättä. Ehkä minun ei tarvitse näitä tämän tarkemmin enää mietiskelläkään.

Olen toisaalla kirjoittanut tapahtumista, miten rajusti olenkaan repinyt itseni irti tilanteesta, jossa elämää ja ajatuksia, tunteita ja uskoa ohjailtiin eikä kyseenalaistaminen tullut kuuloonkaan. Pelko oli jatkuvasti läsnä, piti olla varuillaan ja kunnioittaa ihmistä, jolla mielestään oli valta sitoa ja päästää. Piti olla mieliksi ihmiselle ja saada ihmisten hyväksyntä. Vaikka niin, että piti vaikka näytellä harrasta uskovaista hetken aikaa, ehkä pari tuntia viikossa rukoushuoneella, tärkeää ei ollut se, mitä arjessa tapahtui. Ja varsinkin jos arjen vaikeudet ja synnissä rypemiset piti piilossa, kaikki oli hyvin ja sai "seurakunnan todistuksen". Synti-käsite oli kaikkea muuta kuin raamatullinen. Ihmettelin aina, miten jotkin asiat, esineet, tavarat, lahjakkuudet ja osaamisetkin voivat olla kadottavainen synti. Sitä en ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään eikä tarvitse ymmärtääkään.

Tässä kohdassa, tämän kirjoitettuani, jotenkin pyrin alitajuisesti nujertamaan itseni ja jokin vanha hapatus sisälläni kehottaa pyytelemään anteeksi. Se kaiketi johtuu siitä, että mielestäni edellä oleva on juuri niitä "asia on asia" - juttuja. Ja kuitenkin kun tämän suuntaisia ahdistuksia yritin käydä läpi edellä mainitsemani saarnamiehen kanssa, hän päätti että olen katkera ja yritän luetella toisten "syntejä". Melkein hän onnistuikin jälleen nostamaan vääränlaisen synnintunnon. Olin varmaankin sitten kovasydäminen, kun en häneltä pyydellyt anteeksi ja anonut pääsyä taivaaseen. Ja sen jälkeenhän minuun ei voinutkaan pitää yhteyttä. Se siitä tuesta, sielunhoidosta ja rakkaudellisuudesta.

Mamba-yhtye on levyttänyt tilanteeseen varsin sopivalta kuullostavan laulun "Mitä yhdestä särjetystä sydämestä..." . Jotenkin edellä oleva tilanne on ristiriitainen sen hokeman kanssa, että taivaassa on suurempi ilo yhdestä ... kuin...! Vertauksen Hyvästä Paimenesta on tullut 'takinkääntäjä' ...


Kovia sanoja minulta. Tällä kirjoittamisella on kaiketi sellainenkin pyrkimys, että saan ja voin jättää taakseni ajat ja asiat, ihmiset ja epävarmuudet, pelot ja kiusat, jotka eivät enää varjosta päivääni. Kummallisesti kääntämällä asioita päälaelleen olen löytänyt tästä yksinäisyydestäni sellaisen asian, että samalla kun kaipaan taakse jääneitä ihmisiä elämääni, olen helpottunut siitä, että minua ei tulla moittimaan, vaatimaan tilille, pelottelemaan, uhkailemaan.

En ole tutkinut teologiaa, en ole lukenut elämänohjekirjoja, en yhtään kirjaa aiheesta 'miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa', en osaa lainata hienoja fraaseja enkä käyttää niitä lyömäaseena enkä niillä fraaseilla osaa lohduttaakaan ketään. Raamattukin on jäänyt liian vieraaksi siksikin, että sen kerrottiin olevan Pyhä Kirja, jota ei yksityinen ihminen oikeastaan edes ymmärrä vaan piti luottaa saarnaajiin, joille oli 'annettu sanan selittämisen taito'... ja tällaiseen opetukseen olen joskus luottanut.

Jospa joku kertoisi henkilöille, jotka toimivat sielunhoitotyössä ja  evankeliumin levittämisessä ja ihmisten kohtaamisessa, että sen lisäksi että puheen tasolla pitävät Raamattua ohjenuoranaan voisivat oikeasti kysyä itseltään, Raamatulta ja Jumalalta, että mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Taitaa olla niin, että me elämme tämän ajallisen elämämme kovin käytännön läheistä elämää, arkista ja kiireistä, etteivät siihen juurikaan turhat jeesustelut ja mitäänsanomattomat fraasit tuo muuta kuin lisää ahdistusta.

Minuun sattui ihan hirmuisesti, kun yksi evankelista 'siviilityönsä' puolesta joutui käymään kotonani ilmastoinnin ongelmiin liittyvissä asioissa. Nimittäin asuin vuoden verran asunnossa, joka terveysviranomaisten toimesta jouduttiin esittämään käyttökieltoon siinä ilmenneitten terveyshaittojen takia. Olin joutunut imppaamaan maalin ja liimankatkuja, jotka syntyivät materiaalien alettua hajota kosteuden vaikutuksesta. Melkoisin terveydellisin lisäseurauksin entisen muun päälle. No, tämä hengenmies kävi hoitamassa oman osansa ja minä yritin siinä hengittää pihisten. Ihan hienoa, että hän tiedusteli miten minun uskonelämäni laita on. Ja tunnustettuani uskoni hän ilmoitti, että "eihän tässä sitten mitään hätää ole, tärkeintä on että on Jeesus sydämessä". On tietysti niinkin... Jeesuksen lisäksi tilanteeseen tarvittiin kuitenkin lakimiestä, joka pisti vuokranantajan järjestämään terveellisen asunnon, johon muutinkin viime joulukuussa.

Oma kokemukseni on ja siitä eräs vanhus sattumalta kanssani oli samaa mieltä. Hän puki hienosti sanoiksi ajatukseni. Hän oli ollut syöpäsairauden takia puoli vuotta sairaalassa ja totesi, että monesti olisi sädehoidon tai lääkityksen ohessa ollut paljon tervehdyttävämpää, jos hoitaja olisi ehtinyt vaikka hetkeksi pysähtyä, vaikka kädestä puristaa tai kämmenselkää silittää. Mutta se kiire, kiire, kiire. Ihmisiä makuutetaan sängyn pohjalla, hoidetaan perusasiat pikaisesti jos ehditään ja henkilökuntapulan takia lääkitään sellaiseen tilaan, etteivät varsinkaan vanhukset ole vaivaksi. Tästä aiheesta on menneen talven aikana esitetty Yle:n Mot-ohjelmassa sekä parissakin FST:n dokumentissa realistisia kuvauksia. Kammottavaa...

Pysäytän tämän tähän nyt. Minussa nousee vahvat tunteet tätä kirjoittaessani samoin epätoivo siitä, että osaltani en juurikaan pysty käytännön toimin ketään auttamaan. Totesin tässä eräälle lahtelaiselle pitkän linjan poliitikolle, että Suomen kansa ja päättäjämme ovat kääntäneet Jumalalle selkänsä ja taloudellinen etu, ahneus ja välinpitämättömyys ovat vallanneet meidät. Ja valitettavasti sama meno on siirtynyt ja siirtymässä entistä enemmän seurakuntiin. Kiire, kiire, kiire.

Olen kuullut sellaisestakin suunnitelmasta. että sielunhoito Suomessa siirrettäisiin verkkoon ja niin sitten ei tarvitse siinäkään asiassa enää kohdata ihmisiä. Voi keskittyä miettimään säästötoimia ja leikkauksia. Tai perustaa lisää työryhmiä ja komiteoita vaikkapa miettimään, voiko tyhjiä kirkkoja ja rukoushuoneita käyttää rukoilemiseen muunakin aikana kuin kerran viikossa kellolleen. Italiassa onkin jo kuulemma mahdollista puhelimitse saada synninpäästöjä ja maksusta voi kuunnella toisten ihmisten ripittäytymistä. Viihteellistä ja mielenkiintoista...


Pyydän anteeksi, jos tässä sorrun syyttelyyn ja paatoksellisuuteen. Ilkeä en halua olla, olen vain ihmeissäni ja nääntynyt siihen, mitä kaikkea olen kohdannut ja kohtaamassa tielläni. Jotenkin kaukainen toteutumaton toiveeni on löytää jokin syrjäinen soppi lähellä luontoa, jossa voisin tämän elämäni illan viettää ihan rauhassa ja sivussa maailman melskeeltä.

Minun oikeudentajuni ei anna rauhaa vain tyynesti toteamaan, ettei asioille voi tehdä mitään. Näin jos meistä jokainen toteaa, tai siirtää osaltaan vastuun yhteiskunnalle, seurakunnalle, jollekulle toiselle, samalla luovutaan kaiketi myös Jumalan Sanasta ja Kristuksen seuraamisesta.

Olen oikeasti kysynytkin joskus, että kuka on tämä "Joku Muu"... tämä "Joku Toinen" ja missä hän oikein on? Siinä oikeasti jätetään lähimmäinen runneltuna ja avuttomana, hakattuna ja piestynä. Ja yhteiskunta tuottaa toimillaan lisää ja lisää näitä hyljättyjä ja yksinäisiä, jotka eivät ole pysyneet kiireen kilpajuoksussa. Haluaisin nähdä sellaisen ihmeen tapahtuvan, että kirkkomme ja rukoushuoneemme täyttyisivät rukoilijoista. Kuten on tapahtunut sodan vuosina. Ja silloin on tapahtunut Jumalan Ihme Suomen kansan kohdalla, onko se ollenkaan enää mahdollista, vai onko Jumalalta Ihmeet jo loppuneet?

Itseäni en ollenkaan sulje pois edellä kuvaamastani. Siksikin varmaan oman syyllisyytenikin kautta näissä tunnoissa kärvistelen.



Kummallinen ajatus on pyrkinyt lähipäivinä ja jälleen tänään nousemaan mieleeni. En malta olla siitä kirjoittamatta, varsinkin kun on paljon puhuttu rukouksen tarpeellisuudesta. Se ajatukseni alkuosa on tutusta rukouksesta ja kuuluu näin:

" Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan."

Se tunki ajatuksiini tänään kun makasin keskussairaalassa magneettikuvausrummussa, jolla tutkimuksella pyritään selvittämään, onko mahdollista että vasen käteni saataisiin jälleen toimivaksi. Olen toisaalta sitä mieltä, ettei minua enää kannata auttaa muuhun kuin siihen rauhalliseen iltahetkeen, josta kirjoitin. Ja kuitenkin jokin osa minussa pyrkii suostumaan siihenkin, että ajallistakin elämää vielä mahdollisesti on jäljellä.

Tuo rukouksen alkuosa on mielessäni ja mielestäni se kaikki, mitä tarvitsemme ja mitä meiltä eniten puuttuu. Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi ylösnoustuaan lähettää meille avuksi, tueksi, lohdutukseksi, oppaaksi. Jotenkin minulle valkeni jälleen, miten kummallisella tavalla minulle ainakin on opetettu kertomaani "jeesustelua", hurskastelua ja tekolaupeutta. Pelkkiä sanoja, joilla Jumalasta on muovattu pelottava hahmo, Jeesuksesta etäinen lammaspaimen kiharaisine hiuksineen... Jotka hahmot ovat siellä jossain kaukana, kaukana... Ja Pyhästä Hengestä opetettiin lähinnä, että sen pilkkaamista pitää varoa, tai homma on selvä ja helvetti on avoinna.

Voin olla ihan väärässä, kun sisäisesti varmistuin jälleen uudelleen ja uudelleen, että Pyhä Henki onkin jotain aivan muuta kuin taikasana, jonka odotetaan ensisijaisesti avaavan suun vaikkapa kielillä puhumiseen tai muihin näkyviin ihmetekoihin ja niiden merkityksen korostamiseen. Jälleenkö siis jotain kaukaista, salaperäistä ja vainko joillekin harvoille sallittua...? Ja piiloutuuko vaikkapa saarnastuolin taakse vaiko mustan viitan ja valkoisen sokeripalan kätköihin...?


Minulle tuo rukouksen Pyhä Henki on juuri se voima, joka antaa meille luvan - meille kaikille - ja oikeuden kirkastaa Kristusta, rakastaa lähimmäistä, toteuttaa Kristuksen meille jättämää opetusta - jopa käskyä. Rakkauden käskyä. Parhaimmillaan sen käskyn noudattaminen voisi ehkä olla ilo eikä velvoite ja rasite. Voiko olla pelkästään raskasta, vastahakoista ja rasittavaa rakastaa? Onko rakastaminen vain aikaavievää ja kiireen alle jäävää toisarvoista puuhastelua? Etäistä ja saavuttamatontako sekin?

Mielestäni tuo sama Henki on liikkunut vetten päällä jo joskus aikojen alussa ja se sama Voima kertoo parvekkeelle istuttamilleni ruusupavuille, että niiden kuuluu kiertyä kasvaessaan tukilangan ympäri ja nostaa lehtensä valoon. Sama voima, joka on asettanut auringon ja taivaankannen, on kertonut multaan laittamalleni paprikansiemenelle, että sillä on oikeus ja lupa olla oma itsensä ja kasvaa paprikapensaaksi eikä sen tarvitse yrittää kasvaa omenapuuksi tai salaatinlehdeksi.
Rukous jatkuu: "Sydämissämme Kristusta kirkastamaan..." - luontokin kaikkinensa varsinkin tähän aikaan vuodesta aivan huutaa kiitosta Luojalleen ja kirkastaa omalla tavallaan Kristusta, uudelleen syntymisen ja elämän ihmettä. Jopa Ylösnousemusvoimaa...!

Voisiko se olla näin yksinkertaista? Onko todella niin kuin usein mielessäni joudun toteamaan, että kaiken tämän touhun, tohinan, tutkimisen ja pohdinnan, teorioitten ja teologioitten, oletusten ja arvailujen takana on Suuri Salaisuus, joka on liian yksinkertainen voidaksemme sen sinällään hyväksyä ja omistaa? Jumala on ollut hyvin vähäsanainen todetessaan itsestään: "Minä Olen" Kaikenhan Hänestä kuitenkin näemme ympärillämme, hengitämme, kuulemme, aistimme...

Se ei riitä meille eikä meille taida riittää mikään....! Ei sekään, että Kristus kehottaa meitä Rakastamaan... Eikä sekään, että Hän on lähettänyt Pyhän Henkensä, jotta meidän olisi helpompi suostua siihen, että Jumala On ja että Kristus on Sinussa ja Minussa... Meissä, jotka sentään olemme Jumalankuvia, joksi Hän on meidät luonut. Tai niin ainakin kerrotaan.

Rukouksessa olevassa pyynnössä "laskeudu taivaasta alas"... saattaa olla keskeinen asia ja totuus, minkä tosin unohdamme liian helposti kaikessa hurskaudessamme. Alas. Täällä alhaalla toimii Hän ja Kaikki Hänessä. Isä, Poika ja Pyhä Henki. Arjessa ja juhlassa, kaduilla, kujilla ja aitovierillä. Se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja totta, niin yksinkertaista ja korutonta, jopa pahalle haisevaa ja likaistakin, käsittämätöntä ja monimutkaiseksi tehtyä... liianko yksinkertaista meidän hyväksyä...?

Kristuskin astui alas... voidakseen nousta taivaisiin...! Tottako vai tarua, kauniita sanoja ja messuaiheitako vain, kiistelyn ja väittelyn kohteitako vaiko sittenkin jotenkin niin Totta ja Oikein?

.....................

Pahoittelen, jos näissä mietteissäni on paatoksen makua... Näissä voi olla tieteellisesti ja teologisesti virheitä ja sanamuodotkaan eivät liene hiottuja. Kirjoitin taas joitakin mieleeni nousseita ja mielestäni ei ollenkaan pohjimmiltaan ahdistavia eikä pelottaviakaan näköaloja. Joita yksin ja itsekseni hämmästelen ja kun ei ole tilaisuutta näistä jutustella kenellekään.

Yksin en enää tiedä, mitä rukoilla. En enää jaksa enkä osaa. Sain vahvan "näyn", jos niin voi sanoa. Sellaisen, että ihmiset kulkevat kirkkoihin, rukoushuoneisiin ja kokoontumistiloihin rukoilemaan. Pelkästään rukoilemaan, ei kuuntelemaan tyhjiä sanoja, tilannetta ei täytetä musiikilla edes tunnelman kohottamiseksi, minkään uskonnollisen suunnan tai kirkkokunnan ei anneta siihen tuoda omia temppujaan tai muotojaan...

Mikä voi estää edes käynnistämästä tällaista rukoustaistelua kansamme ja koko ihmiskunnan puolesta? Sen puolesta, että me ihmiset voisimme huomata ja huomioida toisemme, sen puolesta, että voisimme löytää avun kiireeseen ja touhuun, joka estää entistä vahvemmin jaksamasta ja jopa elämästä...?

Sellaisen järjestämisen estänee kiire. Meillä on niin kiire, ettemme ehdi edes pysähtyä rukoilemaan, että kiire voisi helpottua.

Minulla ei ole voimia enää edes lähteä asiaa esittämään jollekin tuntemattomalle taholle, puheeni sammaltaa usein niin, että minun oletetaan olevan humalassa. Lisäksi pyörätuolissa istuvaa pidetään niin vammaisena, ettei häntä oteta tosissaan ollenkaan. Puhutaan ohi ja yli ja oletetaan hänen olevan kyvytön edes ajattelemaan.

Minun näkemykseni ja vahvan kokemukseni mukaan tällä asialla on kiire, jos millä on kiire. Hätä kasvaa yhteiskunnassa, hätä kasvaa ihmisissä, katselemme avuttomina ja menemme mukaan samaan kiireeseen. Emme ehdi tosiaan edes olla hädissämme tilanteesta, kiire johonkin vie kaiken ajan ja tarmon, nakertaa voimat ja kuolettaa yrittämisenkin.

Toisekseen saattaa ollakin niin, että tällainen yritys voi kaatua kiireen lisäksi siihen jo aiemmin toteamaani, että ilmeisesti tarvitaan jokin komitea miettimään, voiko lähes tyhjillään olevia kirkkoja ja rukoushuoneita käyttää rukoilemiseen... Ja että voiko niihin päästää rukoilemaan ihmisiä, jotka ovat hädissään, syntisiä, arkoja, vanhoja, vaivaisia ja puutteellisia. Olin nimittäin ajatellut, että tällaisiin rukoushetkiin kutsutaan ensisijaisesti kaikki kurjimmat ja vaivaisimmat, köyhimmät, eniten alkoholin ja huumeitten runtelemat, peliriippuvaisimmat, homoimmat, internetin sitomat, yhteiskunnan hylkimät, uskontojen ja uskonnollisuuksien nujertamat, Jumalasta luopuneet, pettyneimmät ja katkerimmat, pelokkaimmat ja arimmat, heikoimmat ja vaivaisimmat.


Ainoa näkyvä "temppu" noissa rukoushetkissä voisi olla kynttilän sytyttäminen. Jotka ajattelin vaikka ostavani itse ja jaettavan ovella tulijoille, joilla ei ehkä ole siihen varaa. Se kynttilä voisi osaltaan olla sanaton viesti sinne taholle, josta kukin arvelee voimaa ammentavansa. Se taho on kuitenkin se Voima, joka on maailman luonut ja nyt ihmeissään katsoo, miten sitä tuhoamme.
Itselläni on aivan käytännön kokemus, miten yksikin pieni kynttilä voi valaista isonkin tilan. Ehkä tämä vertauskuvallinen ele voisi levittää valoa tämän pimeyden keskelle.

Mutta emme siis ehdi. Meidän, jotka kerromme luottavamme Jumalaan ja elävämme Kristuksen seuraajina, olisi kaiketi mahdollisuus, pyhä velvollisuus ja yhteinen pyrkimys olla mallina ja esimerkkinä rukouksen voimasta ja sen merkityksestä. Mutta emmehän ehdi sitä esimerkkiäkään antamaan, emme ehdi vaeltamaan edes malliksi kirkkoihin ja rukoushuoneisiin rukoilemaan. Emme ehdi yhdistää voimiamme edes hetkeksi pysähtymään yhteisen asian ääreen, meillä on kiire, joka ahdistaa ja painaa ja estää. Ja tyydymme toteamaan, ettei asialle kait mahda mitään.

Niin olen alkanut ajatella itsekin. Tässä on sellainenkin ristiriita, että jos tämän tilanteen on meille järjestänyt Jumala, niin turha kait Hänen Pyhää Tahtoaan vastaan on taistella. Mikäli asialla onkin vastavoima, susi lammasten vaatteissa, voikin olla että kirjoitusten täytyy toteutua.

Minussa itsessäni huomaan alkaneen nousta luopumisen ja luovuttamisen tunteen. Mitä väliä? Ketä kiinnostaa? Ihan sama, aivan sama ja ei voi vähempi kiinnostaa...! Alan suostua tähän yleiseen ilmapiiriin ja tunnen olevani kuin hukkuva, joka ei enää jaksa ponnistella pitääkseen päätä veden pinnalla. Jos tämä kohdallani on Jumalan Hyvä Tahto, suostun siihen ja vetäydyn entistä tiiviimmin olemaan hiljaa ja vaiti.
Toteutukoon se, minkä on tarpeen toteutua, tapahtukoon se, minkä aika on.

Armon evankeliumin todellisuuden varassa vieläkin pyrin vaikka vain olemaan. Siihen jättäydyn ja Jeesuksen Avaraan Armosyliin.