Lähettäjä Tapani.Tuominen@wippies.fi
Vastaanottaja ilkka.viljanen@eduskunta.fi
Lähetetty 23.3.2009 21:22:28
Aihe Hävettää rankasti...
...olla lahtelainen. Harmittaa, että elämä on johdattanut takaisin synnyinkaupunkiin. Keljuttaa, että ne arvot, jotka ovat ohjanneet minua ja joitten mukaan olen elänyt ja jopa äänestänyt, ovat lahtelaisessa politiikassa vain korulauseita ja kauniita sanoja. Ikävältä tuntuu, että se työ, jonka isämme ovat tehneet vapautemme ja hyvinvointimme eteen, on poljettu lokaan. Voiko olla niin, että ne opetukset joita vanhempamme ovat meihin juurruttaneet kodeissamme ja myös Onnelantien rukoushuoneella - koti, uskonto, isänmaa - ovat vain kaukaista kaikua?
Aika rankan kuuloinen aloitus, mutta kuvannee sitä, että nyt ottaa päähän ja rankasti. Tässä kirjoittelee Tapani Tuominen, 57-vuotias syntyperäinen lahtelainen. Jonka elämä kuljetti asumaan yli kaksikymmentä vuotta muualla ja jonka elämä kuljetti takaisin synnyinkaupunkiin. Ilmeisesti ajatuksella viettää täällä turvallinen loppuelämä, johon arvelin kuuluvan myös voida ottaa arvokkaasti vastaan alkava vanhuus. Nyt olen asunut täällä uudelleen vuodesta 1997 ja parin viime vuoden aikana joutunut karvaasti kokemaan, että Lahti ei sittenkään taida olla ystävällinen, palveleva eikä turvallinen kaupunki.
Yllättäen elämä alkoi riepottaa sairauksilla, joiden hoitoon olen yrittänyt saada apua perusterveydenhuollosta, yrittänyt saada tukea jaksamiseen sosiaalitoimen kautta kotipalvelun muodossa sekä vammaispalvelujen asiakkaana. Monen karvaan kokemuksen jälkeen tilanteeseen on reagoinut poliittisesti kanssani ja sinunkin kanssasi samoin ajatteleva Leena Luhtanen? Otettuani muutaman kerran yhteyttä, hän reagoi pahoittelemalla lahtelaista päätöksentekoa ja totesi, että taitaa olla turvallisinta muuttaa Lahdesta pois, jotta perusturva voisi toteutua. Se oli vilpitön ja empaattinen reagointi, mutta ei johtanut mihinkään.
Itsekin olin valmis muuttamaan pois Lahdesta, kunnes totesin että ei se voi olla näin. Voiko nykypäivänä ainoa mahdollisuus olla vaihtaa paikkakuntaa? Lähteä "kaupittelemaan" itseään asukkaaksi ja veronmaksajaksi johonkin kuntaan, jonka periaatteisiin voisi kuulua asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen?
Olin ajatellut omin toimin ja omin voimin viedä asioitani eteenpäin, mutta aina on seinä vastassa. Siksi kirjoitan sinulle nyt, keinot on käytetty ja voimat vähissä. Keljuttaa vain noinkin tunteikkaasti aloittaa tämä yhteydenotto. Olen aina ollut sitä mieltä, että ei ole korrektia käyttää tuttuja, puolituttuja, ystäviä tai puolue'tovereita' saadakseen asiansa kuulluksi. Mutta niin näyttää olevan.
Tässä muutama kokemus lyhyesti. Nämä olen kirjannut sitä varten, että asioita on syytä lähteä viemään eteenpäin tukeutuen joko lehdistöön tai oikeusavustajaan. Pyydän sinulta ystävällisesti kannanottoa, miten toimia.
Tämän tekstin olen kirjoittanut Lahden kaupungin vammaispalveluasioita hoitavalle Arja Koskiselle, joka on pyrkinyt osaltaan etsimään ratkaisuja käytännön toimien helpottamiseksi. Siellä taholla tilanne on keskeytynyt siihen, että minulta pyydetään aina vain uusia selvityksiä ja lausuntoja kaikkien sinne toimittamieni lääkärilausuntojen lisäksi. Minä vain en jaksa enää selvittää asioitani kenellekään, kun mikään ei tunnu riittävän. Ihmistä voitaneen pompottaa aivan mielinmäärin ja omituista on, että juuri silloin olisi tarpeen olla vahva ja jaksava, kun voimat ovat vähissä ja on apua ja tukea hakemassa. Tämä on merkillinen yhtälö, joka vain ei toimi.
----------------------------------------------
Selvityksestäni lainaus:
"Tilanteet toivat minut siis asiakkaaksi vammaispalveluihin. Sitä edelsivät yritykset saada apua ja tukea vointini turvaamiseen. Jotka epäonnistuivat täysin. Kerron tässä lyhyesti, jos osaan, mikä kotihoidon tilanne kohdallani viime keväänä oli. Tuossa vaiheessa henkilö, joka vapaaehtoisena auttoi minua useamman kuukauden ajan, joutui väistymään kuvioista omien työtilanteittensa takia.
Minulle annettiin yhteystiedot Lahden kaupungin kotihoitoon, jonne otinkin yhteyttä ja josta tultiinkin kotiini tekemään kartoitus. Todettiin, että reuma oli edennyt hankalaksi, lisäksi rasitteenani olivat pitkä flunssa sekä vatsatauti. Vointini oli niin huono, että kepin kanssa jaksoin käydä omatoimisesti wc:ssä ja kykenin syömään valmiiksi katetun ruuan, joko keittiön pöydän äärellä tai sängyn reunalla istuen. Peseytymiseen ja pukeutumiseen tarvitsin apua samoin jos jouduin lähtemään asioille, tuolloin en pystynyt kävelemään juurikaan, vaan pyörätuoli oli ainoa apuneuvo. Jonka kanssa siis ei päässyt edes talosta ulos ilman avustajaa.
Todettiin, että tarvitsen toistaiseksi apua arjen toimiin, jotta voin keskittyä hoitamaan omaa vointisuuttani ilman paineita ja huolia. Kotihoidon ohjaaja, joka tekikin kirjallisen päätöksen minulle myönnetystä avusta, kertoi että luonani käydään kahdesti päivässä, perussiivous hoidetaan, samoin pyykkihuolto, avustetaan pukeutumisessa jne. Lisäksi hän totesi, että puolestani soitetaan ja muutetaan mm. varattu lääkäriaika. Ateriapalvelua varten hän otti huomioon allergiani, esim. viljat, kala jne. Lisäksi paikalla kartoituksessa mukana olleen kotiavustajan sovittiin olevan ikäänkuin vakituinen kävijä, koska hän näin on tietoinen tilanteestani.
Iloisena ilmoitin vapaaehtoistyössä olleelle avustajalleni, että nyt asia on hoidossa. Samoin lapsille. Todettiin, että voidaan huokaista helpotuksesta. Kunnes seuraavana aamuna, jolloin kotihoidon piti alkaa, kotiini ei tullutkaan sovittu henkilö, vaan antamallani avaimella sisään pyyhkäisi outo naisihminen, joka ilmoitti olevansa kotihoidon ohjaaja. Kysyin, missä eilen tapaamani henkilöt ovat, sain vastauksen että minun täytyy ymmärtää että muutoksia voi tulla. Tämä ohjaaja istuutui tukevasti keinutuoliini ja ilmoitti minun olevan niin vaatelias henkilö, että he eivät voi toteuttaa vaatimuksiani. En kuulemma saa apua puheluihin, verenpainetta ei mitata ellei lääkäri määrää, jolle lääkärille minua ei kuitenkaan auteta, kotihoidon lääkärille en kuulemma mitenkään pääse jne. Ja että minun täytyy kääntyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen. Tiskit tiskattiin ja naiset häipyivät ovesta ulos.
Iloisena ilmoitin vapaaehtoistyössä olleelle avustajalleni, että nyt asia on hoidossa. Samoin lapsille. Todettiin, että voidaan huokaista helpotuksesta. Kunnes seuraavana aamuna, jolloin kotihoidon piti alkaa, kotiini ei tullutkaan sovittu henkilö, vaan antamallani avaimella sisään pyyhkäisi outo naisihminen, joka ilmoitti olevansa kotihoidon ohjaaja. Kysyin, missä eilen tapaamani henkilöt ovat, sain vastauksen että minun täytyy ymmärtää että muutoksia voi tulla. Tämä ohjaaja istuutui tukevasti keinutuoliini ja ilmoitti minun olevan niin vaatelias henkilö, että he eivät voi toteuttaa vaatimuksiani. En kuulemma saa apua puheluihin, verenpainetta ei mitata ellei lääkäri määrää, jolle lääkärille minua ei kuitenkaan auteta, kotihoidon lääkärille en kuulemma mitenkään pääse jne. Ja että minun täytyy kääntyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen. Tiskit tiskattiin ja naiset häipyivät ovesta ulos.
Minä jäin keppiini nojaten seisomaan kädessäni ilmoitus minulle varatusta lääkäriajasta, jota sitäkään ei siis puolestani hoidettu. Lisäksi seuraavana päivänä todettiin yksioikoisesti, että minulle onkin tilattu tavallinen ruoka. Näin ollen söin kalaa, joka aiheutti vesiripulin. Sitä seuraavana päivänä söin pastaa, jonka vehnä aiheutti jälleen vatsavaivoja. Jaksoin soittaa ateripalveluun ja ilmoittaa etten halua sieltä enää ruokaa. Asiaa siellä hoitava henkilö oli kauhuissaan tavasta ohittaa hänet, hän oli kuulemma ottaanut huomioon ruokarajoitteeni. Vastassa oli viikonloppu. Lauantaiaamuna ei kulunut ollenkaan kävijää, myöhemmin minulle todettiin vain, että se oli inhimillinen erehdys ja minun täytyy ymmärtää. Ja että näistä ei sitten puhuta. Yritin selittää, että älkää käykö ollenkaan, jos tämä onkin näin hankalaa. Mutta tultiin vain, kunnes päädyin ratkaisuun pyytää avaimeni pois. Jonka jälkeen sitten lopulta purettiin koko kotihoidon sopimus.
Vieläkin minua hirvittää, jos kuulen kotini ovelta ääntä tai rapinaa. Mieleeni nousevat tilanteet, jolloin kotiini tuli kotihoito selittämään, että olen vaatelias ihminen. Tai minua toistuvasti vaadittiin myöntämään, että olen pyytänyt liikoja palveluksia. Minä en ollut kuitenkaan pyytänyt mitään ja jos minulle olisi heti sanottu, että en kuulu koko kotihoidon piiriin, olisin tyytynyt siihen. Apu, jonka sain, oli sitä että astiat tiskattiin ja roskat vietiin ulos. Iltakäynnillä minulle autettiin yöpuku päälle ja minun oli siis oltava valmis yöunille noin kello 18. Eräs käynti jäi mieleeni erityisesti, iltahoitaja tuli ja ilmoitti tullessaan että hän nyt vain sitten käväisee. Hän on käynyt kymmenessä paikassa ja vielä kaksitoista on käymättä. Minulla oli tuolloin hirmu korkea verenpaine ja voimakkaita sydänoireita rytmihäiriöineen. Hoitaja totesi ovelta, että kyllä sinä hengissä pysyt, ja jos et niin asia on Luojan kädessä. Ja tästä siis vielä maksoin.
Tilanne oli kummallinen. Olin juuri kertonut läheisille, että kotihoidon kautta saan apua. Nyt jouduin kertomaan, mikä tilanne todellisuudessa on. Jouduin todella hankalaan tilanteeseen, joka alkoi helpottua vasta kun sain purettua kotihoidon. Siinä vaiheessa kuulin, että minun luonani oli vastuisteluistani huolimatta käyty siksi, että muutoin voitaisiin katsoa että minut on jätetty heitteille. Vähät sukulaiset hermostuivat ja alkoivat väistellä. Kunnes totesin, että yritän jaksaa pysytellä hengissä, jääkööt muut asiat vaikka hoitamatta.
Ehkä tämä kertoo jotain siitä, että voimani alkavat olla todella vähissä ja turhautuminen lähellä. Ja että tulee mieleen luovuttaa, vaikka olen etsimässä peruspalveluja ja lakimääräisiä etuuksia. En ymmärrä, mikä laki sallii ihmistä kohdeltavan näin? En ymmärrä, miksi viranomaistahot eivät voi hoitaa asioita asiakkaan eduksi vaan etsitään kaikkia mahdollisia porsaanreikiä, joilla jokin etuus voidaan olla myöntämättä? Minä en ymmärrä, miksi minun täytyy eri viranomaisille käydä todistelemassa kävelyn vaikeuttani, eikö riitä että vammaispysäköintilupaa varten vammaisen täytyy hankkia lääkärintodistus, täyttää hakemus jonka jotenkin on pystynyt saamaan käsiinsä ja vielä joutuu käymään myöntävän viranomaisen "kuulustelussa"? Eikö tämäkään kerro mitään kun määritellään tilannetta?
Mietin yhä uudelleen, miten on mahdollista, että minulle täytyy tapahtua kaikki tämä? Tästä vielä puuttuu ne kokemukset, joihin törmäsin terveyskeskuksessa. Jossa viime keväänä lääkäri päätti, että koska minulla on ollut masennusta, täytyy myös sen kertaisen tilanteen olla psyykkinen ahdistuskohtaus. Tilanne kuitenkin oli se, että minut autettiin terveyskeskukseen saamaan apuan allergisiin oireisiin, jotka vaikeuttivat hengitystäni niin, että vuoroani odottaessani menin tajuttomaksi pyrörätuolissa istuessani. Ja vain sinnikkyyttäni sain elvytyksen jälkeen vaadittua asianmukaisen pistoksen tilanteen hoitamiseksi. Jolla samalla käynnillä sairaanhoitaja, joka riipi sydänfilmielektrodeja iholtani, paukautti että "pidä itses paikallaan, tänne ei tarvi tulla pelleilemään". Joka "pelleily" oli sitä, että jostain syystä lihaksissani edelleenkin esiintyy voimakkaita kramppeja.
Asianmukaisen hoidon sain käännyttyäni yksityislääkärin puoleen, jonka kanssa siis edelleen jatkan hoitosuhdetta. Samoin minun on käytettävä yksityisen reumatologin palvelua. Tämä siksi, että kaupungin reumahoitaja ohjasi minut jo aikaa sitten yksityiselle, kun kuulemma Lahti ei hoida fibroamyalgiapotilaita terveyskeskuksen kautta ollenkaan. Tämäkö on siis perusterveydenhuoltoa Lahdessa? Lakimääräisiä palveluja? Kuntalaisille? Vammaisille?
Yritin selvittää tapahtunutta viime kesänä ottamalla yhteyttä ylihoitajaan, jonka vastuualueeseen kuuluu mm. päivystystoiminta. Puhelimitse häntä ei tavoittanut, soittopyyntöihin ei vastannut. Joten menin hänen toimipaikalleen ajatuksena varata tapaamisaika ja selvittää asia kaikessa rauhassa. Tapasinkin hänet ja hän halusi kuulla asian, jonka kerroin ja jotka asiat hän kirjasi paperille. Lopuksi hän totesi, että minun on tehtävä kirjallinen selvitys. Jonka laatimisen kerroin olevan todella hankalaa kirjoittamisen vaikeuden takia. Kysyin, eikö riitä, että laitan nimeni paperiin johon hän kertomani kirjasi. Ei kuulemma riittänyt eikä hän osannut neuvoa, mistä saan apua kirjelmän laatimiseen."
--------------------------------------------
Näissä tilanteissa kaikkein ikävintä ja karmeinta on se, että ne ovat totta joka sana. Lienenkö ainoa, joka Lahden kaupungissa on saanut vastaavanlaista kohtelua? Olen näitä käynyt läpi toiminnanjohtaja Pirjo Savolaisen (kok.) kanssa, joka on lupautunut avustamaan minua joissakin kirjallisissa teksteissä. Syystä että
tilanne on kohdallani sairauden edettyä nyt sellainen, että esim. käsin kirjoittaminen ei onnistu, tämä konetyöskentely mahdollistuu siten, että olen sängyllä pitkälläni, polvet koukussa, kannettava tietokone sylissäni ja tuen itseni niin, että vain sormet joutuvat työskentelemään. Ja siltikin tämänkin kirjoittamien käy hitaasti. Puheen ja motoriikan kiusat hankaloittavat mm. asioitten puhelimitse hoitamista.
Toivon että suhtudut myönteisesti vilpittömään haluuni etsiä ratkaisuja ja löytää vaihtoehtoja. Edelleen olen halukas käyttämään neuvottelutietä, neuvotella vain on vaikea yksipuolisesti.
Yhteydenottoa toivoen. Kaikkein mukavinta olisi voida tavata ja käydä kasvokkain läpi esittämääni. Olen pahoillani, mikäli teksti on hapuilevaa, tekstistä selvinnee miksi niin saattaa olla.
Terveisin Tapani Tuominen
Ehkä tämä kertoo jotain siitä, että voimani alkavat olla todella vähissä ja turhautuminen lähellä. Ja että tulee mieleen luovuttaa, vaikka olen etsimässä peruspalveluja ja lakimääräisiä etuuksia. En ymmärrä, mikä laki sallii ihmistä kohdeltavan näin? En ymmärrä, miksi viranomaistahot eivät voi hoitaa asioita asiakkaan eduksi vaan etsitään kaikkia mahdollisia porsaanreikiä, joilla jokin etuus voidaan olla myöntämättä? Minä en ymmärrä, miksi minun täytyy eri viranomaisille käydä todistelemassa kävelyn vaikeuttani, eikö riitä että vammaispysäköintilupaa varten vammaisen täytyy hankkia lääkärintodistus, täyttää hakemus jonka jotenkin on pystynyt saamaan käsiinsä ja vielä joutuu käymään myöntävän viranomaisen "kuulustelussa"? Eikö tämäkään kerro mitään kun määritellään tilannetta?
Mietin yhä uudelleen, miten on mahdollista, että minulle täytyy tapahtua kaikki tämä? Tästä vielä puuttuu ne kokemukset, joihin törmäsin terveyskeskuksessa. Jossa viime keväänä lääkäri päätti, että koska minulla on ollut masennusta, täytyy myös sen kertaisen tilanteen olla psyykkinen ahdistuskohtaus. Tilanne kuitenkin oli se, että minut autettiin terveyskeskukseen saamaan apuan allergisiin oireisiin, jotka vaikeuttivat hengitystäni niin, että vuoroani odottaessani menin tajuttomaksi pyrörätuolissa istuessani. Ja vain sinnikkyyttäni sain elvytyksen jälkeen vaadittua asianmukaisen pistoksen tilanteen hoitamiseksi. Jolla samalla käynnillä sairaanhoitaja, joka riipi sydänfilmielektrodeja iholtani, paukautti että "pidä itses paikallaan, tänne ei tarvi tulla pelleilemään". Joka "pelleily" oli sitä, että jostain syystä lihaksissani edelleenkin esiintyy voimakkaita kramppeja.
Asianmukaisen hoidon sain käännyttyäni yksityislääkärin puoleen, jonka kanssa siis edelleen jatkan hoitosuhdetta. Samoin minun on käytettävä yksityisen reumatologin palvelua. Tämä siksi, että kaupungin reumahoitaja ohjasi minut jo aikaa sitten yksityiselle, kun kuulemma Lahti ei hoida fibroamyalgiapotilaita terveyskeskuksen kautta ollenkaan. Tämäkö on siis perusterveydenhuoltoa Lahdessa? Lakimääräisiä palveluja? Kuntalaisille? Vammaisille?
Yritin selvittää tapahtunutta viime kesänä ottamalla yhteyttä ylihoitajaan, jonka vastuualueeseen kuuluu mm. päivystystoiminta. Puhelimitse häntä ei tavoittanut, soittopyyntöihin ei vastannut. Joten menin hänen toimipaikalleen ajatuksena varata tapaamisaika ja selvittää asia kaikessa rauhassa. Tapasinkin hänet ja hän halusi kuulla asian, jonka kerroin ja jotka asiat hän kirjasi paperille. Lopuksi hän totesi, että minun on tehtävä kirjallinen selvitys. Jonka laatimisen kerroin olevan todella hankalaa kirjoittamisen vaikeuden takia. Kysyin, eikö riitä, että laitan nimeni paperiin johon hän kertomani kirjasi. Ei kuulemma riittänyt eikä hän osannut neuvoa, mistä saan apua kirjelmän laatimiseen."
--------------------------------------------
Näissä tilanteissa kaikkein ikävintä ja karmeinta on se, että ne ovat totta joka sana. Lienenkö ainoa, joka Lahden kaupungissa on saanut vastaavanlaista kohtelua? Olen näitä käynyt läpi toiminnanjohtaja Pirjo Savolaisen (kok.) kanssa, joka on lupautunut avustamaan minua joissakin kirjallisissa teksteissä. Syystä että
tilanne on kohdallani sairauden edettyä nyt sellainen, että esim. käsin kirjoittaminen ei onnistu, tämä konetyöskentely mahdollistuu siten, että olen sängyllä pitkälläni, polvet koukussa, kannettava tietokone sylissäni ja tuen itseni niin, että vain sormet joutuvat työskentelemään. Ja siltikin tämänkin kirjoittamien käy hitaasti. Puheen ja motoriikan kiusat hankaloittavat mm. asioitten puhelimitse hoitamista.
Toivon että suhtudut myönteisesti vilpittömään haluuni etsiä ratkaisuja ja löytää vaihtoehtoja. Edelleen olen halukas käyttämään neuvottelutietä, neuvotella vain on vaikea yksipuolisesti.
Yhteydenottoa toivoen. Kaikkein mukavinta olisi voida tavata ja käydä kasvokkain läpi esittämääni. Olen pahoillani, mikäli teksti on hapuilevaa, tekstistä selvinnee miksi niin saattaa olla.
Terveisin Tapani Tuominen
